Tui­ja Vei­ja

Vir­to­lai­nen Kert­tu Ilo­nen, o. s. Sil­lan­pää, viet­ti sa­ta­vuo­tis­päi­vi­ään per­jan­tai­na 17. tam­mi­kuu­ta.

– On­han se sata vuot­ta pit­kä ikä, mut­ta näin aja­tel­len ai­ka on men­nyt äk­kiä, Ilo­nen nau­rah­taa kuk­ka­me­ren kes­kel­lä syn­ty­mä­päi­vän vie­ton jäl­keen.

Hän sa­noo ole­van­sa kii­tol­li­nen, et­tä saa vie­lä asua omas­sa ko­dis­saan ja on saa­nut ol­la ter­vee­nä.

– Käyn it­se kau­pas­sa ja lai­tan ruo­ka­ni. Sii­voo­ja käy har­vak­sel­taan ja lap­set aut­ta­vat tar­peen vaa­ties­sa.

Merk­ki­päi­vää juh­lit­tiin lau­an­tai­na An­tin­ta­los­sa 36 lä­hei­sen hen­ki­lön voi­min. Ilo­sel­la on kol­me las­ta, vii­si las­ten­las­ta ja seit­se­män las­ten­las­ten­las­ta.

– Oli niin iha­na seu­ra­ta, kun al­le kou­lui­käi­set pik­ku­ser­kuk­set tu­tus­tui­vat toi­siin­sa, esit­täy­tyi­vät kä­des­tä pi­tä­en ja leik­ki­vät yh­des­sä.

Korpiskylästä Lahdenkylään ja keskustaan

Kor­pis­ky­läs­sä vuon­na 1925 syn­ty­nyt Kert­tu vart­tui kuu­den si­sa­ruk­sen par­ves­sa kes­kim­mäi­se­nä.

– Mei­tä oli vii­si tyt­töä, kun­nes per­hee­seen syn­tyi poi­ka. Elä­mä oli niuk­kaa, ko­to­na oli vain tupa ja ka­ma­ri. Tie­naa­maan oli men­tä­vä jo jat­ko­kou­lu­ai­ka­na, olin lap­sen­pii­ka­na naa­pu­ri­ky­läs­sä. Ko­tiin oli kui­ten­kin ai­na ikä­vä, Kert­tu muis­te­lee.

– Ko­to­na oli kui­ten­kin leh­mä, lam­pai­ta, ka­no­ja ja pos­su, joka jou­luk­si tie­tys­ti teu­ras­tet­tiin. Lap­sen mie­les­tä se oli su­rul­lis­ta, mut­ta kink­ku mais­tui, sii­nä oli kun­non läs­ki­ker­ros pin­nal­la.

Jat­ko­kou­lun jäl­keen Kert­tu meni töi­hin Kil­lin­kos­ken nau­ha­teh­taal­le. Lah­den­ky­län työ­vä­en­ta­lol­la tans­si­ka­ve­rik­si löy­tyi Jaak­ko Ilo­nen, jon­ka kans­sa hän eh­ti elää yh­teis­tä elä­mää 65 vuot­ta, kun­nes puo­li­so nuk­kui pois yh­dek­sän vuot­ta sit­ten.

Ilo­set pe­rus­ti­vat ko­din Lah­den­ky­lään. Jaak­ko ajoi puu­ta­va­raa vel­jen­sä kans­sa, Kert­tu hoi­ti ko­din ja lap­set. He osal­lis­tui­vat ak­tii­vi­ses­ti työ­vä­en­ta­lon toi­min­taan tal­koi­le­mal­la ja oli­vat in­nok­kai­ta tans­si­joi­ta.

– Elin­ta­so nou­si hil­jak­seen, myös kau­pas­ta al­koi saa­da kaik­kea, kun sota-ai­ka­na ei saa­nut mi­tään. Sota oli pe­lot­ta­vaa ai­kaa, vaik­ka Kor­pis­ky­läs­sä tur­val­lis­ta oli­kin. Voi kun ei enää tar­vit­si­si sota-ai­kaa näh­dä, Ilo­nen huo­kaa ny­kyis­tä maa­il­man me­noa.

Ilo­set muut­ti­vat kes­kus­taan 1998 vas­ta­val­mis­tu­nee­seen ri­vi­ta­loon. Huo­neis­to os­tet­tiin van­huu­den tur­vak­si ja Kert­tu viih­tyy rei­lun ko­koi­ses­sa kak­si­os­sa edel­leen hy­vin.

– Tämä on van­hal­le ih­mi­sel­le hyvä, kun ei ole rap­pu­sia ja kaik­ki on lä­hel­lä.

Kerttu Ilonen

Pentti Ilonen

Käsityöt ajankuluna

Päi­vät ku­lu­vat ko­ti­as­ka­rei­den li­säk­si kä­si­töi­den pa­ris­sa ja ra­di­o­ta kuun­nel­les­sa.

Kä­si­työt ovat ol­leet Kert­tu Ilo­sel­le ai­na mie­lui­sa har­ras­tus. Hä­nen bra­vuu­rin­sa ovat Vir­tain ra­sat, joi­ta hän neu­loo use­at vuo­des­sa. Ko­din sei­näl­lä huo­mi­on kiin­nit­tää upea suu­ri ryi­jy, jon­ka hän on myös it­se teh­nyt.

– Tyk­kään kuun­nel­la van­haa tans­si­mu­siik­kia. Vie­lä­kin vä­hän tans­si­jal­kaa ku­tit­taa, kun tu­lee oi­kein hy­vää ha­nu­ri­mu­siik­kia. Te­le­vi­si­os­ta tu­lee ny­kyi­sin niin pal­jon uu­sin­to­ja, et­tei sitä pal­jon viit­si kat­so­a­kaan. Salk­ka­rit nyt kui­ten­kin, Kert­tu hy­myi­lee.

Pit­kän iän sa­lai­suut­ta ky­syt­tä­es­sä iloi­nen iki­nuo­ri to­te­aa, et­tä sii­hen ei ole vas­taus­ta.

– Syön ihan mitä ha­lu­an, en­kä seu­raa mi­tään suo­si­tuk­sia. Pe­ru­naa tu­lee syö­tyä pal­jon, se on­kin herk­kua.