Käsi van­ha jo herk­kä­nä ha­pui­lee
vaan kat­se on tyy­ni, kir­kas ja sees.
Kun ker­too hän päi­vis­tä raa­ta­jan
tuon kas­kien kor­pien kaa­ta­jan.

he­rään nau­ruun,
    ki­ka­tuk­seen
olet val­veil­la
    iha­na poi­ka­ni
   ojen­nat kä­si­ä­si häk­ki­sän­gyn reu­nal­la
otan si­nut sy­lii­ni
    vie­ree­ni sän­gyl­le
köm­mit pääl­le­ni
  pik­ku kä­sil­lä­si kos­ket­te­let kas­vo­ja­ni
nou­sem­me ylös hil­jaa
  äi­ti saa jää­dä nuk­ku­maan
vaih­dan vai­pan
  is­tu­tan syöt­tö­tuo­liin
lai­tan kah­vin tip­pu­maan
    avaan keit­ti­ön ver­hot
  sii­nä me olem­me kah­den
isä ja ra­kas poi­ka­ni
   val­mii­na päi­vän as­ka­rei­hin
  aa­mu­au­rin­gon pil­kis­tä­es­sä
pil­ven reu­nal­ta

Syk­syn si­pu­li sil­mät kir­kas­taa,
syk­syn si­pu­li kun­toa nos­taa,
syk­syn si­pu­li mie­len avar­taa
ja tal­veen tie­tä avaa.

hu­ma­nis­ti­na, rau­han sa­nan­saat­ta­ja­na
koh­taan, louk­kauk­sia, her­jauk­sia
herk­kyy­den het­ki­nä ky­syn, mik­si täy­tyy sa­tut­taa toi­sen si­sin­tä?
kun­nes ym­mär­rän ih­mis­ten pa­ha­no­lon
koh­dis­tu­van ih­mi­seen, mi­nuun, joka vä­lit­tää
ja­ka­en hei­dän tus­kan­sa

Meil­lä isän­tä on Heik­ki, hän vuo­sia täyt­tää.
Par­hais­sa vaat­teis­sa nuo­rel­ta näyt­tää,
val­koi­nen pai­ta ja präs­sä­tyt hou­sut
muu­ta ei puu­tu kuin naa­mas­ta meik­ki.

Lap­suu­den ajan muis­tot ovat kuin kaa­ri­sil­ta elä­mäs­säm­me
kan­ta­en, suo­ja­ten, tur­va­ten mei­tä elä­män ula­pal­la

Sana, joka tai­puu iin huo­nos­ti ul­ko­paik­ka­kun­ta­lai­sen suu­hun,
Mut­ta, en­täs it­se Vir­to­lai­nen?
Tämä Hä­mä­läi­nen jän­kä­met­sien asu­kas,
Mik­si­kä on muut­tu­nut ajois­ta ai­kai­sis­ta?
Mai­neis­ta men­neis­tä, Tämä Ki­tu­sen Mar­tin jäl­ke­läi­nen?
Vil­kais­taan­pa yh­des­sä Si­nua Vir­to­lai­nen,
mitä teit en­nen ja mitä tä­nään

Oi te si­säis­tä lu­moa heh­ku­vat nai­set
kuin­ka ra­kas­tan­kaan tei­dän
roh­keut­tan­ne, us­kal­lus­ta
ja­kaa läm­pöä ja rak­kaut­ta
meil­le hor­ju­vil­le
it­se­tun­tom­me ka­dot­ta­neil­le
lä­hei­sil­le, kau­as maa­il­maan ää­riin

olet lap­se­nus­koi­nen
ajat­te­let sen ole­van hyve
ole­mal­la avoin, re­hel­li­nen
ku­vit­te­let an­ta­va­si esi­mer­kin voi­min
elä­män kan­ta­vuu­del­le poh­jan
mak­sat­ko kui­ten­kin lii­an ko­vaa hin­taa
luot­ta­mal­la mui­den ole­van kal­tai­si­a­si
us­kot­ko to­del­la
hy­vyy­den voit­ta­van pa­han?
mitä muu­ta voit, kuin ol­la lap­se­nus­koi­nen
näyt­tää oma­na it­se­nä­si ole­va­si
oi­keu­den­mu­kai­suu­den puo­lel­la
vaik­ka si­nua tö­nit­täi­siin
sol­vat­tai­siin tai syr­jit­täi­siin

Riko hil­jai­suus, tuo ah­dis­ta­va ja tu­kah­dut­ta­va hil­jai­suus. Au­kai­se su­run ver­so, sa­tii­ni­nen ver­ho.
Kysy tai edes sano jo­tain.

ta­paan ky­läl­lä tu­tun
alam­me ju­tel­la
mie­tin sa­mal­la, mikä hä­nen ni­men­sä on?
kuun­te­len hän­tä
myös oma suu­ni käy
sa­mal­la kun ai­vo­ni te­ke­vät työ­tä miet­tien
mil­lä kir­jai­mel­la etu­ni­mi al­kaa
absd, käyn aak­ko­set läpi ei tule mie­leen
ky­syn­kö ni­meä
en keh­taa, louk­kaan­tuu pian
jut­te­lem­me vie­lä to­vin
sit­ten sa­nom­me hy­vät voin­nit
näh­dään taas

En­kö ker­to­nut si­nul­le mil­loin­kaan,
mi­ten pal­jon mer­kit­sit –
kun sain elä­män­lie­kin ar­vok­kaan,
kun mi­nut syn­ny­tit.