En­kö ker­to­nut si­nul­le mil­loin­kaan,
mi­ten pal­jon mer­kit­sit –
kun sain elä­män­lie­kin ar­vok­kaan,
kun mi­nut syn­ny­tit.

En­kö ker­to­nut si­nul­le mil­loin­kaan,
kuin­ka vuo­det lap­suu­den –
muis­tan on­nea, läm­pöä tul­vil­laan,
hoi­dit hel­lien hoi­va­ten.

En­kö ker­to­nut si­nul­le mil­loin­kaan,
kun kol­huis­sa nuo­ruu­den –
luo­tin myö­tä­tun­too­si kan­ta­vaan,
sait jat­ka­maan roh­kais­ten.

En­kö ker­to­nut si­nul­le mil­loin­kaan,
mitä tun­sin mie­les­säin –
kun omien las­te­ni rie­muis­saan,
si­nun sy­lii­si rien­tä­vän näin.

En­kö ker­to­nut si­nul­le mil­loin­kaan,
kuin­ka tär­keä ys­tä­vyys –
mei­dän vä­lil­le sil­loin kas­voi­kaan,
kun koit­ti jo elom­me syys.

Tä­nään kai­ken si­nul­le ker­toa sain,
kun me olim­me kah­des­taan –
kak­si su­ku­pol­vea koh­dak­kain,
näin kul­ki­vat mat­kaa maan.

Ju­ha­ni Vii­ta