Kirk­ko­vuo­den ai­he on tuol­loin ”Py­hän Hen­gen odo­tus”. Ajan­koh­dan evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä (Joh. 7:37–39) Jee­sus pu­huu ve­des­tä sa­noin ”jos jon­kun on jano, tul­koon mi­nun luok­se­ni ja juo­koon!” Juh­las­sa, jos­sa hän pu­hui, muis­tel­tiin Is­ra­e­lin kan­san va­el­lus­ta au­ti­o­maas­sa. Vesi oli tuol­loin elin­tär­ke­ää, ku­ten se on edel­leen­kin.

Mei­dän ke­sä­pai­kal­tam­me Ha­van­gan­ky­läs­tä muu­ta­man ki­lo­met­rin pääs­sä kes­kel­lä kor­pea asui pie­ni iloi­nen mies, Hem­mik­si hän­tä sa­not­tiin. Hän oli met­su­ri am­ma­til­taan. Vaik­ka hän oli­kin pie­nen ko­koi­nen, mut­ta hän oli si­su­kas. Ap­piuk­ko­ni ker­toi, et­tä mie­het oli­vat pals­toil­laan met­säs­sä ja vet­tä oli sa­ta­nut jat­ku­vas­ti. Kaik­ki suun­nit­te­li­vat syn­kän nä­köi­si­nä ko­tiin pa­luu­ta. Hem­mi oli tul­lut suu­ren kuu­sen al­ta mär­kä­nä, mut­ta hy­myil­len ja sa­noi ihan omal­la mur­teel­laan: ”Ei­päs poi­jat hät­täil­lä ka­jas jo näk­kyy San­nik­ko­mä­en tak­kaa.”

Can­ta­te, lau­la­kaa, iloit­kaa, lau­la­kaa, vaik­ka nuo­tin­vie­res­tä, mut­ta ai­na on oi­keus iloi­ta, lau­laa, ol­la on­nel­li­nen.