Ju­ma­lal­la on va­raa teh­dä huo­no­ja va­lin­to­ja. Hä­nen ei tar­vit­se nyp­piä ru­si­noi­ta pul­las­ta ja et­siä so­ke­ria poh­jal­ta. Ju­ma­la ei nyr­pis­tä ne­nään­sä vaa­ti­mat­to­mil­le ul­ko­a­suil­le ei­kä moi­ti huo­noa ryh­tiä. Ju­ma­lan va­lin­tak­ri­tee­rit ovat ai­van toi­sen­lai­set kuin ih­mis­ten.

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min luku 21 ker­too ta­pah­tu­man, jos­sa Jee­sus koh­taa it­seen­sä pet­ty­neen Pie­ta­rin, joka oli kiel­tä­nyt Jee­suk­sen pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mis­sa. Jee­sus ei ol­lut hyl­kää­mäs­sä Pie­ta­ria, vaan nos­ta­mas­sa ope­tus­las­ta hä­nen teh­tä­vään­sä Jee­suk­sen to­dis­ta­ja­na ja apos­to­li­na. Tuon kes­kus­te­lun lo­puk­si Jee­sus sa­noo Pie­ta­ril­le, ”seu­raa mi­nua”.

Mie­les­sä­ni soi van­ha rei­pas las­ten­lau­lu, jos­sa ky­sel­lään:” Mil­läs minä pää­sen tai­vaa­seen? Pyö­räl­lä­kö vin­has­ti pol­kien? Au­tol­la­ko ajan, vai­ko ra­ke­til­la meen? Mil­läs minä pää­sen tai­vaa­seen?”

Kirk­ko­vuo­den ai­he on tuol­loin ”Py­hän Hen­gen odo­tus”. Ajan­koh­dan evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä (Joh. 7:37–39) Jee­sus pu­huu ve­des­tä sa­noin ”jos jon­kun on jano, tul­koon mi­nun luok­se­ni ja juo­koon!” Juh­las­sa, jos­sa hän pu­hui, muis­tel­tiin Is­ra­e­lin kan­san va­el­lus­ta au­ti­o­maas­sa. Vesi oli tuol­loin elin­tär­ke­ää, ku­ten se on edel­leen­kin.

Mei­dän ke­sä­pai­kal­tam­me Ha­van­gan­ky­läs­tä muu­ta­man ki­lo­met­rin pääs­sä kes­kel­lä kor­pea asui pie­ni iloi­nen mies, Hem­mik­si hän­tä sa­not­tiin. Hän oli met­su­ri am­ma­til­taan. Vaik­ka hän oli­kin pie­nen ko­koi­nen, mut­ta hän oli si­su­kas. Ap­piuk­ko­ni ker­toi, et­tä mie­het oli­vat pals­toil­laan met­säs­sä ja vet­tä oli sa­ta­nut jat­ku­vas­ti. Kaik­ki suun­nit­te­li­vat syn­kän nä­köi­si­nä ko­tiin pa­luu­ta. Hem­mi oli tul­lut suu­ren kuu­sen al­ta mär­kä­nä, mut­ta hy­myil­len ja sa­noi ihan omal­la mur­teel­laan: ”Ei­päs poi­jat hät­täil­lä ka­jas jo näk­kyy San­nik­ko­mä­en tak­kaa.”

Can­ta­te, lau­la­kaa, iloit­kaa, lau­la­kaa, vaik­ka nuo­tin­vie­res­tä, mut­ta ai­na on oi­keus iloi­ta, lau­laa, ol­la on­nel­li­nen.

Tal­vi on tait­tu­nut no­pe­as­ti ke­vää­seen ja va­lon ja uu­den ener­gi­an mää­rä on kä­sin­kos­ke­tel­ta­va. Omas­sa per­hees­sä­ni eläm­me tätä ai­kaa taa­pe­roi­käi­sen lap­sen kans­sa ja kym­me­net el­lei sa­dat ih­met­te­le­vät ky­sy­myk­set päi­vän ai­ka­na saa­vat vä­lil­lä van­hem­man­kin my­kis­ty­mään lap­sen tark­kaa­vai­suu­den edes­sä.

Kuun­te­lin nuor­ten äi­tien poh­din­taa, mi­ten he ha­lu­si­vat luo­da lap­sil­leen pää­si­äist­ra­di­ti­oi­ta. Suu­rim­man kris­til­li­sen juh­lan vie­tos­sa draa­man kaa­ri häi­pyy ar­keen. Va­paat täyt­ty­vät ar­jen puu­his­ta. Vir­po­ma­vit­sat, ti­put, her­kut ja poh­ja­lai­sit­tain val­ki­at kut­su­vat toi­vot­te­le­maan pää­si­äis­tä jo hil­jai­sel­la vii­kol­la. Pää­si­äis­vii­kol­la olem­me sii­vo­a­mas­sa juh­laa jo pois. 

Nä­em­me mo­nen­lai­sia ku­via ja merk­ke­jä, jot­ka il­mai­se­vat kan­nat­ta­jien­sa ”sy­dä­men aja­tuk­sia”. Nuo mer­kit ja ku­vat ker­to­vat mel­ko pal­jon, sii­tä mikä on heil­le tär­ke­ää.  

Vie­täm­me par­hail­laan paas­to­nai­kaa. Tu­le­va­na sun­nun­tai­na on Pal­mu­sun­nun­tai ja olem­me kul­ke­mas­sa koh­ti pää­si­äis­tä. Pää­si­äi­sa­jan ta­pah­tu­mien suu­ri sa­no­ma on se, et­tä Ju­ma­la tu­lee luok­sem­me, mei­dän rin­nal­lem­me Va­pah­ta­jan Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kaut­ta. 

Minä sa­non: ”Oli­si­pa mi­nul­la sii­vet, niin len­täi­sin pois kuin kyyh­ky­nen le­po­paik­kaan.” (Daa­vid) Psal­mi 55:7 (RK)

En­si sun­nun­tai­na pu­hum­me lei­väs­tä, on lei­pä­sun­nun­tai. Jee­sus pu­hui kan­sal­le pal­jon ver­taus­ku­vin. Näin hän toi asi­an­sa pa­rem­min ym­mär­ret­tä­väk­si pu­hu­mal­la meil­le tu­tuis­ta asi­ois­ta. Kun Jee­sus pu­hui lei­väs­tä hän ei tar­koit­ta­nut sitä lei­pää, mitä me syöm­me ate­ri­al­la näl­kääm­me. Hän pu­hui elä­män lei­väs­tä. Jee­sus sa­noi: ”Minä olen elä­män lei­pä. Joka tu­lee mi­nun luok­se­ni, ei kos­kaan ole nä­lis­sään ja joka us­koo mi­nuun, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan ” (Joh. 6:35).

Hil­jat­tain käy­mäs­sä­ni kes­kus­te­lus­sa ys­tä­vä­ni to­te­si suun­nil­leen näin: ”Ei­kö Jee­suk­sen elä­mä ole tii­vis­tet­ty­nä kir­joi­tet­tu­na Mat­teuk­sen, Mar­kuk­sen, Luuk­kaan ja Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mei­hin? Jee­suk­sen ope­tuk­sen ydin oli ja on lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­nen – sekä sen ym­mär­tä­mi­nen, mitä hän tar­koit­ti sa­no­es­saan: ‘Minä olen tie, to­tuus ja elä­mä.’”

Las­ki­ai­nen on kan­san­pe­rin­tees­sä hy­vän ruo­an ja mä­en­las­kun päi­vä. Mo­lem­mat liit­ty­vät paas­toon las­keu­tu­mi­seen, paas­ton al­ka­mi­seen. Tuh­ka­kes­ki­viik­ko aloit­taa var­si­nai­sen paas­ton. Paas­ton pi­tuus on 40 päi­vää, se päät­tyy pää­si­äis­sun­nun­tai­hin. Paas­to­päi­vien lu­ku­mää­rä liit­tyy Jee­suk­sen 40 päi­vän paas­toon au­ti­o­maas­sa en­nen jul­ki­sen toi­min­tan­sa aloit­ta­mis­ta. Sun­nun­tait ei­vät ole paas­to­päi­viä.  

”Tämä Jee­sus, joka otet­tiin luo­tan­ne tai­vaa­seen, tu­lee ta­kai­sin sa­mal­la ta­voin kuin te näit­te hä­nen tai­vaa­seen me­ne­vän.”

Ys­tä­vän­päi­vä nä­kyy hel­mi­kuus­sa kaup­po­jen hyl­lyil­lä ja so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa sy­dä­min ja ter­veh­dyk­sin.

Lap­suu­des­sa­ni kou­luis­sa ope­tet­tiin tun­te­maan mo­nen­lai­sia Suo­men merk­ki­hen­ki­löi­tä, ja tie­tys­ti myös Ru­ne­ber­gis­tä­kin jo­tain opim­me.

Hän tie­tää kai­ken, ihan kai­ken. Hän tun­tee men­nei­syy­te­ni ja ny­ky­het­ken. Se on häm­men­tä­vää, eh­kä hie­man pe­lot­ta­vaa­kin. Mut­ta se on myös ää­rim­mäi­sen va­paut­ta­vaa. Mi­nun ei tar­vit­se esit­tää, pei­tel­lä tai va­leh­del­la hä­nen edes­sään.

”Ano­kaa, niin teil­le an­ne­taan. Et­si­kää, niin te löy­dät­te. Kol­kut­ta­kaa, niin teil­le ava­taan. Sil­lä jo­kai­nen ano­va saa, et­si­vä löy­tää ja kol­kut­ta­val­le ava­taan.” (Jee­sus), Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mi 7:7,8 (RK)

Ajan­koh­dan teks­teis­sä Jee­sus kut­suu ih­mi­siä nä­ke­mään Ju­ma­lan suu­ria te­ko­ja. Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa (4:5–26) hän koh­taa elä­mäs­sään mo­nin ta­voin pet­ty­neen ja sär­ky­neen ih­mi­sen. Mat­kal­laan Sa­ma­ri­an kau­pun­kiin Jee­sus on kai­vol­la le­väh­tä­mäs­sä. Sa­maan ai­kaan kai­vol­le tu­lee nai­nen ha­ke­maan vet­tä. Hän tu­lee sin­ne kes­kel­lä päi­vää, kuu­mim­paan ai­kaan. Ajan­koh­ta ker­too sii­tä, et­tä hän ei ha­lua koh­da­ta mui­ta ih­mi­siä ja hei­dän ar­vos­te­lu­aan. 

Olem­me jäl­leen saa­neet al­kaa uu­den vuo­den. Men­nyt vuo­si on ku­lu­nut ja jää­nyt his­to­ri­aan. Sitä voi muis­tel­la ja aja­tuk­sis­saan ar­vi­oi­da, et­tä to­teu­tui­ko toi­veet. Ai­ka kii­rii no­pe­as­ti ja ha­vain­to, et­tä vuo­si­kym­me­net ovat jää­neet taak­se. 

Syys­kau­del­la alan et­siä kaup­po­jen hyl­lyil­tä seu­raa­van vuo­den Yli­o­pis­ton al­ma­nak­kaa. Muut­tu­ma­ton ul­ko­a­su ja kel­tai­nen kan­si te­ke­vät sii­tä hel­pos­ti ha­vait­ta­van. Va­ki­tui­sen os­to­pai­kan puut­tu­es­sa teen vuo­sit­tain joka ker­ta uu­den löy­tö­ret­ken ja iloi­sen han­kin­ta­pää­tök­sen.

"Hän tuli omien­sa tykö, ja hä­nen oman­sa ei­vät ot­ta­neet hän­tä vas­taan.  Mut­ta kai­kil­le, jot­ka ot­ti­vat hä­net vas­taan, hän an­toi voi­man tul­la Ju­ma­lan lap­sik­si, niil­le, jot­ka us­ko­vat hä­nen ni­meen­sä. Joh. 1:11-12

Te­le­vi­si­os­sa haas­ta­tel­tiin Duud­so­nei­ta. Yh­del­tä heis­tä ky­syt­tiin, us­koo­ko hän Ju­ma­laan, hän kun oli ol­lut ri­pa­ril­la iso­se­na­kin. Kyl­lä, las­ten kans­sa ru­koil­laan il­ta­ru­kous­ta. Kyl­lä, hän us­koo jo­hon­kin kor­ke­am­paan voi­maan.

Sana Ad­vent­ti mer­kit­see ”Her­ran tu­le­mis­ta”. Mi­hin val­mis­tau­dum­me Ad­ven­tin ai­ka­na ja mitä odo­tam­me Hä­nel­tä?

Ih­mi­nen on luot­ta­muk­sen ja epäi­lyk­sen so­ta­tan­ner. Pie­nel­lä lap­sel­la on vah­va luot­ta­mus sii­hen, et­tei ku­kaan voi tah­toa hä­nel­le mi­tään pa­haa. Mut­ta niin in­nos­ta­vaa kuin mat­ka kas­vun po­lul­la on­kin, se myös rii­suu il­luu­si­ois­ta. Jos­kus hy­vin­kin an­ka­ral­la kä­del­lä. Epäi­lys ra­ken­taa mie­leen sil­lan­pää­a­se­man.

En­si sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Mat­teus 25:1–13 Jee­sus ker­too ver­tauk­sen ope­tus­lap­sil­leen kym­me­nes­tä mor­sius­nei­dos­ta. Ver­taus päät­tyy sa­noi­hin, ”Val­vo­kaa siis, sil­lä te et­te tie­dä päi­vää et­te­kä het­keä.”