Ajan­koh­dan teks­teis­sä Jee­sus kut­suu ih­mi­siä nä­ke­mään Ju­ma­lan suu­ria te­ko­ja. Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa (4:5–26) hän koh­taa elä­mäs­sään mo­nin ta­voin pet­ty­neen ja sär­ky­neen ih­mi­sen. Mat­kal­laan Sa­ma­ri­an kau­pun­kiin Jee­sus on kai­vol­la le­väh­tä­mäs­sä. Sa­maan ai­kaan kai­vol­le tu­lee nai­nen ha­ke­maan vet­tä. Hän tu­lee sin­ne kes­kel­lä päi­vää, kuu­mim­paan ai­kaan. Ajan­koh­ta ker­too sii­tä, et­tä hän ei ha­lua koh­da­ta mui­ta ih­mi­siä ja hei­dän ar­vos­te­lu­aan. 

Olem­me jäl­leen saa­neet al­kaa uu­den vuo­den. Men­nyt vuo­si on ku­lu­nut ja jää­nyt his­to­ri­aan. Sitä voi muis­tel­la ja aja­tuk­sis­saan ar­vi­oi­da, et­tä to­teu­tui­ko toi­veet. Ai­ka kii­rii no­pe­as­ti ja ha­vain­to, et­tä vuo­si­kym­me­net ovat jää­neet taak­se. 

Syys­kau­del­la alan et­siä kaup­po­jen hyl­lyil­tä seu­raa­van vuo­den Yli­o­pis­ton al­ma­nak­kaa. Muut­tu­ma­ton ul­ko­a­su ja kel­tai­nen kan­si te­ke­vät sii­tä hel­pos­ti ha­vait­ta­van. Va­ki­tui­sen os­to­pai­kan puut­tu­es­sa teen vuo­sit­tain joka ker­ta uu­den löy­tö­ret­ken ja iloi­sen han­kin­ta­pää­tök­sen.

"Hän tuli omien­sa tykö, ja hä­nen oman­sa ei­vät ot­ta­neet hän­tä vas­taan.  Mut­ta kai­kil­le, jot­ka ot­ti­vat hä­net vas­taan, hän an­toi voi­man tul­la Ju­ma­lan lap­sik­si, niil­le, jot­ka us­ko­vat hä­nen ni­meen­sä. Joh. 1:11-12

Te­le­vi­si­os­sa haas­ta­tel­tiin Duud­so­nei­ta. Yh­del­tä heis­tä ky­syt­tiin, us­koo­ko hän Ju­ma­laan, hän kun oli ol­lut ri­pa­ril­la iso­se­na­kin. Kyl­lä, las­ten kans­sa ru­koil­laan il­ta­ru­kous­ta. Kyl­lä, hän us­koo jo­hon­kin kor­ke­am­paan voi­maan.

Sana Ad­vent­ti mer­kit­see ”Her­ran tu­le­mis­ta”. Mi­hin val­mis­tau­dum­me Ad­ven­tin ai­ka­na ja mitä odo­tam­me Hä­nel­tä?

Ih­mi­nen on luot­ta­muk­sen ja epäi­lyk­sen so­ta­tan­ner. Pie­nel­lä lap­sel­la on vah­va luot­ta­mus sii­hen, et­tei ku­kaan voi tah­toa hä­nel­le mi­tään pa­haa. Mut­ta niin in­nos­ta­vaa kuin mat­ka kas­vun po­lul­la on­kin, se myös rii­suu il­luu­si­ois­ta. Jos­kus hy­vin­kin an­ka­ral­la kä­del­lä. Epäi­lys ra­ken­taa mie­leen sil­lan­pää­a­se­man.

En­si sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Mat­teus 25:1–13 Jee­sus ker­too ver­tauk­sen ope­tus­lap­sil­leen kym­me­nes­tä mor­sius­nei­dos­ta. Ver­taus päät­tyy sa­noi­hin, ”Val­vo­kaa siis, sil­lä te et­te tie­dä päi­vää et­te­kä het­keä.”

Kun Jee­sus oli Ka­per­nau­mis­sa, talo täyt­tyi ih­mi­sis­tä. Nel­jä mies­tä kan­toi hal­vaan­tu­nut­ta ys­tä­vään­sä pai­kal­le, mut­ta vä­ki­jou­kon vuok­si he ei­vät pääs­seet si­sään. He ava­si­vat ka­ton ja las­ki­vat sai­raan alas Jee­suk­sen eteen. 

Mel­kein 20 vuot­ta sit­ten os­tin Tu­rus­ta Maa­ta Nä­ky­vis­sä -fes­ta­reil­ta ran­nek­keen, jos­sa oli kir­jai­met WWJD. Kir­jai­met tu­le­vat sa­nois­ta what would Je­sus do, mitä Jee­sus te­ki­si? Tuo ky­sy­mys on pu­hu­tel­lut mi­nua kaik­ki nämä vuo­det. Elä­män pie­nis­sä ja isois­sa va­lin­nois­sa, ih­mi­siä koh­da­tes­sa ja pää­tök­siä teh­des­sä olen pyr­ki­nyt pa­laut­ta­maan mie­lee­ni tuon ky­sy­myk­sen. 

Äl­kää unoh­ta­ko vie­raan­va­rai­suut­ta, sil­lä sitä osoit­ta­mal­la jot­kut ovat saa­neet pi­tää en­ke­lei­tä vie­rai­naan.

Jee­sus vas­ta­si tä­hän ky­sy­myk­seen hä­nen ai­kan­sa kon­teks­tis­sa täy­sin odot­ta­mat­to­mal­la ta­val­la. Hän kut­sui luok­seen lap­sen, aset­ti hä­net ope­tus­las­ten kes­kel­le ja sa­noi: ”To­ti­ses­ti: el­let­te kään­ny ja tule las­ten kal­tai­sik­si, te et­te pää­se tai­vas­ten val­ta­kun­taan. Joka nöyr­tyy tä­män lap­sen kal­tai­sek­si, se on suu­rin tai­vas­ten val­ta­kun­nas­sa.” (Matt. 18:3–4) 

Ylei­ses­ti olem­me tot­tu­neet sii­hen, et­tä useim­mat vä­es­tös­tä muo­dos­ta­vat eri­lai­sia ryh­miä. Ryh­mään kuu­lu­mi­nen voi tuo­da tur­val­li­suu­den tun­net­ta. Ol­laan yh­des­sä ja muo­dos­te­taan sa­man­lai­nen yh­tei­sö ajat­te­lui­neen, ta­poi­neen ja pää­mää­ri­neen. 

Ajan­koh­dan teks­teis­sä Jee­sus opet­taa, et­tä Ju­ma­laan us­ko­van ih­mi­sen ei tar­vit­se kan­taa huol­ta ja mur­het­ta kai­kes­ta. 

Ker­to­mus Lau­pi­aas­ta sa­ma­ri­a­lai­ses­ta on yk­si Jee­suk­sen tun­ne­tuim­mis­ta ver­tauk­sis­ta. Se al­kaa lai­no­pet­ta­jan ky­sy­myk­sel­lä: "Kuka on mi­nun lä­him­mäi­se­ni?" Ky­sy­mys ei ole vain te­o­reet­ti­nen – se on sy­väs­ti in­hi­mil­li­nen. Me kaik­ki ha­lu­am­me tie­tää, ke­nes­tä mei­dän kuu­luu vä­lit­tää, ke­nel­le mei­dän tu­li­si ojen­taa kä­tem­me.

Raa­ma­tun lau­lu- ja ru­kous­kir­ja on Psal­mit. Osa Psal­mien sa­noi­tuk­sis­ta on laa­dit­tu jo en­nen kir­joi­tus­tai­don syn­ty­mis­tä. Mah­dol­li­ses­ti kan­sa lau­loi jo erä­maa­va­el­luk­sen ai­ka­na Egyp­tis­tä lu­vat­tuun maa­han kul­kies­saan, on­han Psal­meis­sa Moo­sek­sen ru­kous Ps 90:1 ”Her­ra, sinä olet mei­dän tur­vam­me pol­ves­ta pol­veen”.

Kun ke­sän läm­pö väis­tyy ja luon­to al­kaa pu­keu­tua rus­kan sä­vyi­hin, syk­sy tuo mu­ka­naan muu­tok­sen, joka tun­tuu niin il­mas­sa kuin ar­jes­sa. Päi­vät ly­he­ne­vät, tuu­li tuo kir­peyt­tä ja pui­den leh­det vaih­ta­vat vih­re­än­sä kel­tai­seen, orans­siin ja pu­nai­seen. Eri­tyi­ses­ti lap­sil­le ja nuo­ril­le syk­sy mer­kit­see uu­den al­kua – kou­lu­tien jat­ku­mis­ta, har­ras­tus­ten käyn­nis­ty­mis­tä ja kas­vun het­kiä.

Ny­kyi­nen tie­to­tek­niik­ka tun­tuu lä­hes lu­ke­van aja­tuk­sia. Kun on aja­tel­lut jo­tain, mitä tar­vit­see, tu­lee heti kän­nyk­kään asi­aan liit­ty­viä mai­nok­sia. Voi ol­la, et­tä on va­hin­gos­sa aja­tel­lut ää­neen. Aja­tus­ten­lu­ku voi­si sil­ti ol­la mo­nes­ti tar­peen: Jos pie­nen lap­sen äi­ti ky­ke­ni­si lu­ke­maan it­ke­vän lap­sen aja­tuk­sia, hän voi­si pal­jon pa­rem­min ym­mär­tää ja aut­taa. Lap­sel­la oli­si pal­jon tur­val­li­sem­paa.

Tä­män ajan­koh­dan evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä (Luuk. 16:1–9) Jee­sus ker­too ope­tus­lap­sil­leen ta­ri­nan epä­re­hel­li­ses­tä ta­lou­den­hoi­ta­jas­ta, joka tuh­la­si isän­tän­sä omai­suut­ta. Kun ta­lou­den­hoi­ta­ja jäi kiin­ni te­os­taan ja tie­si saa­van­sa pot­kut, hän ei ka­tu­nut, vaan jat­koi vil­pil­lis­tä toi­min­taan­sa. Lo­puk­si hä­nen ove­luut­taan ke­hut­tiin sii­tä, et­tä hän täl­lä ta­voin pys­tyi vält­tä­mään tu­ka­lan ti­lan­teen. Hä­nen te­ke­mään­sä vää­ryyt­tä ei suin­kaan ke­hut­tu tai ylis­tet­ty, vaan sitä kuin­ka ak­tii­vi­ses­ti hän toi­mi ti­lan­tees­sa kuin ti­lan­tees­sa.

Jos­kus pyy­sin Ju­ma­lal­ta, et­tä sai­sin­ko elää 85 vuo­den ikään, kos­ka ha­lu­sin näh­dä nel­jän­nen su­ku­pol­ven lap­set. Kii­tos Ju­ma­lal­le, hän vas­ta­si pyyn­töö­ni.

”Tei­dän van­huu­ten­ne as­ti minä olen sama, ha­maan har­maan­tu­mi­seen­ne saak­ka minä kan­nan; niin minä olen teh­nyt, ja vas­te­des­kin minä nos­tan, minä kan­nan ja pe­las­tan” Jes. 46:4.

Lu­mi­vaa­ra­lai­set oli­vat eh­ti­neet kuul­la Ju­ma­lan sa­naa omas­sa kir­kos­saan vain va­jaat kym­me­nen vuot­ta, kun hei­dän elä­män­sä mul­lis­tui pe­rin­poh­jin. En­sin so­dan raa­ka jy­li­nä hil­je­ni ja an­ka­rat rau­ha­neh­dot sat­tui­vat ki­pe­äs­ti, kun ne piti niel­lä ky­se­le­mät­tä. Sit­ten tuli lo­pul­li­nen läh­tö tun­te­mat­to­maan, ja kirk­ko jäi si­joil­leen Rok­ka­pa­ta-mä­el­le Ku­mo­lan ky­lään.

Ra­ken­tu­kaa it­se­kin elä­vi­nä ki­vi­nä hen­gel­li­sek­si huo­neek­si, py­häk­si pa­pis­tok­si, uh­ra­tak­sen­ne hen­gel­li­siä uh­re­ja, jot­ka Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kaut­ta ovat Ju­ma­lal­le mie­lui­sia. 1. Pie­ta­rin kir­je 2:5 (RK)

Ai­ka­kau­det ovat ku­lu­neet. Koko ajan ele­tään uut­ta ai­kaa eteen­päin. Muu­tok­sia ta­pah­tuu kaik­ki­al­la no­pe­as­ti ja jos­kus hi­taas­ti, ne ovat näh­tä­vis­sä. To­det­ta­vis­sa on, et­tä juu­ri äs­ken ol­lut ai­ka­jak­so on men­nyt ohi.

”Sil­lä Ih­mi­sen Poi­ka on tul­lut et­si­mään ja pe­las­ta­maan sitä, mikä ka­don­nut on.” (Luuk. 19:10) Täl­lai­nen Jee­sus oli Raa­ma­tun mu­kaan en­nen ja sel­lai­nen hän on yhä. Kei­tä koh­taan Kris­tus on ar­mol­li­nen? Jee­sus on heik­ko­jen, sai­rai­den ja syn­tis­ten ys­tä­vä. Jee­sus on hyvä Pai­men, joka pi­tää huol­ta lau­man­sa hei­koim­mis­ta jä­se­nis­tä.

Raa­ma­tun ker­to­muk­sis­ta Jee­suk­sen ver­tauk­set ovat siel­tä jä­ri­syt­tä­vim­mäs­tä pääs­tä. En­si sun­nun­tain teks­tis­sä Jee­sus ker­too mie­hes­tä, joka jär­jes­ti juh­lat. En­sin ol­tiin in­nos­tu­nei­ta sii­tä, et­tä sai kut­sun juh­liin. Mut­ta kun H-het­ki lä­hes­tyi, kut­su­tut kek­si­vät mo­nen­lai­sia ve­ruk­kei­ta, mik­si ei­vät aio tul­la pai­kal­le. Sui­vaan­tu­nut isän­tä käs­ki haa­lia juh­la­vä­keä mis­tä ta­han­sa, kun­nes jo­kai­nen tuo­li pi­to­pöy­däs­sä oli­si täyn­nä.

”Joka juo mi­nun an­ta­maa­ni vet­tä, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan. Sii­tä ve­des­tä, jota minä an­nan, tu­lee hä­nes­sä läh­de, joka