Virtain ja Ruoveden seurakuntia uhkaa itsetuho. Molemmat seurakunnat aikovat lakkauttaa itsensä. Ne uppoavat iki-ihanan Tarjanteen syvänteeseen. Sieltä niitä on mahdotonta nostaa ylös.
Uudella seurakunnalla on jo oma logonsakin. Siinä ei ole kirkkovenettä, molempien seurakuntien historiallista tuntomerkkiä. Onko uudella seurakunnalla välineitä mennä eteenpäin ajan aalloissa?
Pieni seurakunta on aina parempi. Ihmiset tuntevat toisensa. Suuressa seurakunnassa yhteisöllisyys häviää. Työntekijöitä ei tunneta. He jäävät kasvottomiksi. Muroleesta Äijännevalle on pitkä matka.
Seurakuntatyössä on kyse Jumalan kohtaamisen salaisuudesta. Tähän salaisuuteen kuuluu olennaisesti ihmisten yhteys. Irrallisuus ei rakenna uskoa eikä seurakuntaa. Uskon kutsu on siinä, että olemme Jumalan työtovereita, vastuuseen kutsuttuja Kristuksen valtakunnassa.
Tämä valtakunta on meitä ihmisiä suurempi. Vastuuseen kutsuttuja ovat seurakunnan työntekijät ja myös luottamushenkilöt, jotka päätöksiä tekevät.
Jo vuosikymmeniä on toisteltu, että ihmiset ovat etääntyneet kirkosta ja sen sanomasta. Asia on toisinkin päin. Virtain ja Ruoveden seurakunnat etääntyvät mahdollisella lakkauttamisellaan jäsenistään ja samalla entistä enemmän myös niistä ihmisistä, jotka eivät seurakuntaan kuulu.
Yhdistymisen vastustaminen ei ole lainkaan tunnekysymys. Yhdistämisessä ei myöskään ole kyse pelkästään hallinnollisesta ratkaisusta. Yksinkertaisesti, on järkevää pitää yllä pieniä, ihmisenkokoisia seurakuntia.
Pienten yhteisöjen edut tiedetään jo yritysmaailmastakin. Mitä kiinteämmin työntekijä tuntee kuuluvansa yhteisöönsä, sitä parempi työntekijä hän on yritykselleen. Tämä on totta seurakuntayhteisössäkin. Irrallisuus tekee välinpitämättömäksi.
Paljon on puhuttu kirkosta eroamisen lisääntymisestä. Tutkimusten mukaan syy seurakuntien jäsenmäärän laskuun on se, että kirkko ja seurakunta koetaan etäiseksi. Nuoret aikuiset hylkäävät erityisesti ne rakenteet, jotka ovat heille liian suuria ja etäisiä.
Ani harva alle kolmikymppinen kuuluu johonkin poliittiseen puolueeseen. Kun seurakunta etääntyy, niin se jätetään. Pienten seurakuntien lakkauttaminen ei tässäkään valossa ole järkevää.
Meille on kerrottu, ettei seurakuntamme ole kriisiseurakunta. Sitten on jatkettu: nyt on syytä varautua…On sanottu, että seurakunnan lakisääteiset toimet vaarantuvat talouden kiristyessä.
Kuinka moni päättäjistä tietää, mitä nämä lakisääteiset toimet ovat? Seurakunnat ovat Jumalan sanan ja sakramenttien jakamista varten. Kirkkolaki ja Kirkkojärjestys määräävät, että seurakunnassa pitää olla jumalanpalvelustoimintaa (mm.papit, kanttorit), diakoniatyötä (diakoni) ja rippikoulutyötä eli kasvatustyötä. Hautaustoimi kuuluu seurakunnalle. Mitään muuta lait eivät oikeastaan edellytetä.
Maaseudulla tarvitaan aina lujaa itsetuntoa. Nyt pitää herätä, monessakin merkityksessä. Tämä tilanne on myös käännekohta, mahdollisuus, etsikkoaika.
Oman seurakunnan merkityksen ymmärtäminen on osa uskon ymmärryksen lisääntymistä. Meitä kutsutaan aktiivisuuteen, oman seurakunnan jäseninä toimimiseen ja kotiseurakuntarakkauteen. Elämä täällä voi uudistua. Siitä on merkkejä. Vinhan kirjakaupan ylösnousemus, yhteistyö seurakunnan ja kunnan kanssa on kiitettävää. Kulkurin kappelin rakentaminen Visuvedelle on upea asia. Virroilla on varmasti omat vahvuutensa.
Nyt ei todellakaan ole luovuttamisen ja periksi antamisen aika. Maallistuneessa satamakaupungissa Paavalikin kehotti kestävyyteen. Hän varoitti nyrkkeilytermein päämäärättömästä ilmaan hosumisesta (1Kor.9:26). Nyt ei ole aika hosua ilmaan ja heittää pyyhettä kehään. Jumala kantaa meitä, kun olemme rohkeita.
Kiitokset vt. kirkkoherra Jukka Taskiselle avoimesta toiminnasta eteen langenneessa vaativassa työtehtävässä. Eivät tienneet seurakuntien päättäjätkään ehdokkaiksi asettuessaan kuinka vaativaan paikkaan joutuisivat.
Kimmo Huilla
pastori Ruovedellä
v. 1978