Tui­ja Vei­ja

– Hu­vit­ta­vaa on, et­tä sel­lais­ta vi­ral­lis­ta ky­lää kuin Siek­ki­nen ei ole ole­mas­sa­kaan, vaan tämä on Vir­tain ky­lää, sel­vit­tää Lii­sa Ylä-Mo­no­nen, joka tuli ky­lään Jääh­dys­ky­läs­tä Veh­ka­nie­men emän­näk­si 1965. 

Hän muis­te­lee ta­ri­noi­ta rau­ta­tien ra­ken­ta­mi­sen ajal­ta, kun lä­hes jo­kai­ses­sa ta­los­sa oli työ­mie­hiä vuok­ral­la. 

Rau­ta­tie oli ovi suu­reen maa­il­maan.

Eli­na Aho­pel­lol­le, o.s. Ran­ta­sel­le ky­län rau­ta­tie­sei­sa­ke El­li­lä oli suu­ri ih­me ja hän ar­ve­li­kin sitä pie­ne­nä Hel­sin­gik­si. 

– Saat­te­lim­me kum­mi­tä­tiä ju­nal­le ja luu­lin, et­tä nyt ol­tiin Hel­sin­gis­sä, Aho­pel­to nau­raa.

Mikä mörkö se sieltä nousi?

Siek­kis­jär­veen on Lii­sa Mo­no­sen mu­kaan ai­kaan is­tu­tet­tu karp­pe­ja. Nii­tä on vuo­sien saa­tos­sa saa­tu saa­liik­si, suu­rin lie­nee ol­lut noin kym­men­ki­loi­nen.

– Kyl­lä sitä ih­me­tel­tiin, mikä mör­kö siel­tä oi­kein nou­si.