Lu­mi­vaa­ra­lai­set oli­vat eh­ti­neet kuul­la Ju­ma­lan sa­naa omas­sa kir­kos­saan vain va­jaat kym­me­nen vuot­ta, kun hei­dän elä­män­sä mul­lis­tui pe­rin­poh­jin. En­sin so­dan raa­ka jy­li­nä hil­je­ni ja an­ka­rat rau­ha­neh­dot sat­tui­vat ki­pe­äs­ti, kun ne piti niel­lä ky­se­le­mät­tä. Sit­ten tuli lo­pul­li­nen läh­tö tun­te­mat­to­maan, ja kirk­ko jäi si­joil­leen Rok­ka­pa­ta-mä­el­le Ku­mo­lan ky­lään.

Mut­ta tun­teis­sa kirk­ko läh­ti jo­kai­sen lu­mi­vaa­ra­lai­sen mu­kaan, ja se tun­ne on pe­riy­ty­nyt su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le. Kir­kon­kel­lo­jen soit­to avaa sie­lus­sa oven en­ti­seen ko­ti­kirk­koon, niin myös tu­le­va­na sun­nun­tai­na Kil­lin­kos­ken kir­kos­sa, kun Kar­ja­lai­sen kan­san mes­sun yh­tey­des­sä vie­te­tään Lu­mi­vaa­ran kir­kon 90-vuo­tis­juh­laa.

Lap­se­na ih­met­te­lin, kuin­ka uk­ki, mum­mo ja hei­dän si­sa­ruk­sen­sa oli­vat syn­ty­neet Jaak­ki­mas­sa, mut­ta isä ja hä­nen serk­kun­sa Lu­mi­vaa­ras­sa. Mie­tin, kuin­ka ih­mees­sä kaik­ki lap­set oli­vat muut­ta­neet pois Jaak­ki­mas­ta ja pää­ty­neet sit­ten sa­maan kun­taan, kun­nes sain se­li­tyk­sen. Lu­mi­vaa­ra­lai­set oli­vat ha­lun­neet ja vii­mein saa­neet oman kun­nan ja seu­ra­kun­nan.

Jaak­ki­man suur­pi­tä­jän kym­me­nen ete­läi­sin­tä ky­lää ir­tau­tui­vat Jaak­ki­mas­ta ja val­ti­o­neu­vos­ton pää­tök­sel­lä pe­rus­ti­vat oman kun­nan sekä seu­ra­kun­nan vuo­den 1923 alus­sa. Näil­lä ky­lil­lä oli yh­teis­met­sä, ja sen tuo­ma va­ka­va­rai­suus sai ne ta­voit­te­le­maan it­se­näi­syyt­tä sekä täyt­tä sa­nan­val­taa omiin asi­oi­hin – vaik­ka aluk­si Jaak­ki­man seu­ra­kun­ta ja kun­ta vas­tus­ti­vat­kin eroa, sil­lä ne ei­vät oli­si ha­lun­neet luo­pua vau­raas­ta ete­lä­o­sas­taan.

Uu­del­le pi­tä­jäl­le piti kek­siä nimi, ja kun alu­eel­la oli Lu­mi­vaa­ra-ni­mi­nen mäki, Lu­mi­vaa­ran­kan­gas, Lu­mi­vaa­ran­suo ja Lu­mi­vaa­ran­kos­ki, niin ni­meä ei tar­vin­nut ha­kea kau­kaa. Ker­to­man mu­kaan vaa­ra oli saa­nut ni­men­sä sii­tä, et­tä sen rin­teet ke­rä­si­vät tal­vi­sin pal­jon lun­ta.

Lu­mi­vaa­ran ky­lis­tä Ku­mo­la oli suu­rin ja si­jait­si mui­den ky­lien ym­pä­röi­mä­nä, jo­ten kir­kon paik­kaa ei tar­vin­nut miet­tiä sen enem­pää kuin uu­den kun­nan ni­me­ä­kään. Myös Ku­mo­lan nimi puol­si kir­kon paik­kaa, sil­lä sana Ku­mo­la on saa­me­lais-or­to­dok­sis­ta al­ku­pe­rää ja tar­koit­taa ris­tin­ku­mar­ta­mi­sen ky­lää.

Ja niin Rok­ka­pa­ta-mä­el­lä vi­hit­tiin 7. hei­nä­kuu­ta 1935 käyt­töön Il­ma­ri Lau­nik­sen suun­nit­te­le­ma Lu­mi­vaa­ran pit­kä­kirk­ko, jos­sa on 23 met­riä pit­kä hol­vi­kat­toi­nen kes­ki­lai­va, 736 is­tuin­paik­kaa ja län­si­pää­dys­sä kah­dek­san­kul­mai­nen tor­ni. Val­koi­sek­si ra­pat­tuun kirk­koon tar­vi­tut tii­let teh­tiin pai­kal­li­ses­ta sa­ves­ta.

Kun sit­ten syys­kuun 21. päi­vä 1944, puo­leen­päi­vään men­nes­sä, kaik­kien kar­ja­lais­ten piti ol­la Mos­ko­van rau­han ra­jan ta­ka­na, lu­mi­vaa­ra­lai­set tie­si­vät, et­tei ko­tiin ja ko­ti­kirk­koon ole enää pa­luu­ta. Vii­mei­siä kat­sei­ta rak­kaa­seen vaa­raan luo­des­sa mie­les­sä pyö­ri vain yk­si ky­sy­mys: ”Mihi myö nyt sit män­nää?”. He saat­toi­vat vain luot­taa sii­hen, et­tä jos­sain on uu­si koti ja kirk­ko, jon­ne Tai­vaan Isä hei­dät joh­dat­taa.

Kil­lin­kos­kel­le asu­te­tut lu­mi­vaa­ra­lai­set sai­vat uu­dek­si ko­ti­kir­kok­seen Ala­vu­den kirk­ko­her­ran po­jan, kirk­ko­ark­ki­teh­ti Jo­sef Sten­bäc­kin suun­nit­te­le­maan puu­kir­kon, joka omal­la ta­val­laan loh­dut­ti hei­tä. Sten­bäck oli suun­ni­tel­lut nel­jä kirk­koa ra­jan taak­se jää­nee­seen Kar­ja­laan, ja sik­si Kil­lin­kos­ken kirk­ko oli eva­koil­le jol­lain ta­paa hen­ki­nen ja hen­gel­li­nen yh­dys­si­de en­ti­sil­le ko­ti­seu­duil­le.

Kil­lin­kos­ken kir­kos­ta tuli tur­va­paik­ka, jos­sa juu­ril­taan re­päis­tyt kar­ja­lai­set ku­mar­ta­vat ris­tin edes­sä jäl­leen sun­nun­tai­na.

Var­pu Sih­vo­nen

juu­ret Lu­mi­vaa­ran Kalk­sa­los­sa