”Sil­lä Ih­mi­sen Poi­ka on tul­lut et­si­mään ja pe­las­ta­maan sitä, mikä ka­don­nut on.” (Luuk. 19:10) Täl­lai­nen Jee­sus oli Raa­ma­tun mu­kaan en­nen ja sel­lai­nen hän on yhä. Kei­tä koh­taan Kris­tus on ar­mol­li­nen? Jee­sus on heik­ko­jen, sai­rai­den ja syn­tis­ten ys­tä­vä. Jee­sus on hyvä Pai­men, joka pi­tää huol­ta lau­man­sa hei­koim­mis­ta jä­se­nis­tä.

En­si sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tin pai­men oli val­mis jät­tä­mään 99 muu­ta lam­mas­ta et­si­äk­seen yh­den ek­sy­neen. Kun se yk­si lo­pul­ta löy­det­tiin, oli pai­me­nen ilo suu­ri. Jee­sus aset­ti ih­mi­set uu­teen ar­vo­jär­jes­tyk­seen. Hän ei niin­kään tul­lut toi­meen rik­kai­den ja ul­ko­nai­ses­ti hy­vien ih­mis­ten kans­sa, vaan hä­nen sy­dän­tään lä­hel­lä oli­vat yh­teis­kun­nan hei­koim­mat. Jee­sus tuli an­ta­maan meil­le toi­von pa­rem­mas­ta eli ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä. Jee­sus aut­toi, pa­ran­si, hän kar­kot­ti rii­vaa­jia, hän tuli pe­las­ta­maan ih­mi­siä. Hän on se Hyvä Pai­men, jota kuu­le­mal­la ja seu­raa­mal­la ih­mi­nen saa sy­dä­meen­sä le­von.

Olet­ko sinä le­vot­to­mal­la mie­lel­lä? Näi­nä ai­koi­na eri­tyi­ses­ti nuo­ril­la on suur­ta ah­dis­tus­ta. Joh­tu­nee­ko tämä sii­tä, et­tä mel­kein kai­kis­ta kou­luis­ta on kris­ti­nus­ko työn­net­ty pois, ei­vät­kä lap­set ja nuo­ret kuu­le Jee­suk­ses­ta muu­ten, kuin mah­dol­li­ses­ti ko­din tai seu­ra­kun­nan kaut­ta. Nuo­ril­le ja meil­le kai­kil­le on an­net­ta­va toi­voa, joka löy­tyy ai­no­as­taan us­kos­ta Jee­suk­seen Kris­tuk­seen. Ju­ma­lal­la on suun­ni­tel­ma si­nua var­ten. Ju­ma­la ei suun­nit­te­le si­nul­le sel­lais­ta elä­mää, et­tä si­nus­ta tu­li­si ri­kas, ke­vyt­ken­käi­nen, pin­nal­li­nen tai ih­mis­ten suo­si­ma. Raa­mat­tu sa­noo, et­tä me eläm­me maa­il­mas­sa, mut­ta em­me maa­il­mas­ta. Mei­dän tu­lee elää tääl­lä maa­il­man kes­kel­lä, mut­ta mei­dän ei tule mu­kau­tua tä­män maa­il­man mu­kaan.

Ju­ma­la on ar­mol­li­nen Isä, jol­la on meil­le pal­jon an­net­ta­vaa. Hän et­sii ek­sy­nei­tä ja an­taa syn­nit an­teek­si. Jo­kai­nen ih­mi­nen on hä­nel­le erit­täin tär­keä ja et­si­mi­sen ar­voi­nen. Tai­vaas­sa iloi­taan jo­kai­ses­ta ka­don­nees­ta, joka on löy­ty­nyt. Rak­kau­des­saan Ju­ma­la an­taa meil­le va­pau­den va­li­ta. Hän ei pa­ko­ta yh­tey­teen­sä, mut­ta te­kee kaik­ken­sa, jot­ta pa­lai­sim­me ta­kai­sin Luo­jam­me luo. Isän luo­na olem­me tur­vas­sa, kun us­kom­me, et­tä Jee­sus Kris­tus kär­si ja kuo­li puo­les­tam­me ris­til­lä. Isän ko­dis­sa olem­me tal­les­sa ja meil­lä on kaik­ki mitä tar­vit­sem­me. Kun Ju­ma­la löy­tää sen, kuka on ka­don­nut, vie­te­tään tai­vaas­sa ilo­juh­laa.

”Si­nun edes­sä­si pai­nam­me pääm­me, tuom­me elä­mäm­me etee­si sun. Si­nun rak­kau­te­si va­raan nyt jääm­me, olet ar­mah­ta­nut ka­do­te­tun. Si­nun ih­meel­li­sen ris­ti­si juu­reen tuom­me sy­dä­mem­me sir­pa­leet­kin. Saam­me tur­vau­tua sy­lii­si suu­reen sii­nä le­vä­tä saa syn­ti­sin­kin. Mei­tä kul­je­ta tah­to­si tiel­lä, vaik­ka ou­to on jos­kus se tie. Lois­ta ar­mo­si va­loa siel­lä, min­ne tääl­tä se iki­nä vie. Kul­je kans­sam­me aa­mus­ta il­taan, an­na yö­u­ni le­vol­li­nen. Heh­ku läm­pöä kai­paa­vaan rin­taan, sin­ne rau­ha­si lah­joit­ta­en.” Vir­si 930:1

Aho­pel­lon Eli­na, di­a­ko­nis­sa