Muu­tim­me pari vuot­ta sit­ten Sei­nä­jär­vel­le syys­kuun lo­pus­sa eli so­pi­vas­ti kyl­miin ja pi­mei­siin ke­lei­hin. Olem­me mo­lem­mat lap­suu­tem­me asu­neet maal­la, emän­tä täl­lä sa­mal­la ti­lal­la ja isän­tä vä­hän poh­joi­sem­pa­na, jo­ten hiu­kan tie­sim­me mitä tu­le­val­ta odot­taa.

Opis­ke­lu­jen ja töi­den vuok­si vie­tim­me lo­pul­ta kak­si vuo­si­kym­men­tä eri kau­pun­geis­sa. Kau­pun­gis­sa asu­es­sa va­lo­saas­te ja lii­ken­teen melu oli­vat osa ar­kea. Vas­ta tän­ne maal­le muu­tet­tu­am­me huo­ma­sim­me, kuin­ka pi­me­ää ja hil­jais­ta voi­kaan ol­la.

Kun kä­ve­lee sel­ke­ä­nä il­ta­na pi­ha­tiem­me pää­hän ja py­säh­tyy hil­jai­suu­des­sa kat­se­le­maan täh­ti­tai­vas­ta, yl­lät­tyy sii­tä, kuin­ka pal­jon täh­tiä on­kaan nä­ky­vis­sä. Aluk­si vai­kut­taa sil­tä, et­tä ym­pä­röi­vä maa­il­ma on täy­sin vail­la va­lon­läh­det­tä, mut­ta oi­ke­as­taan sil­mä mu­kau­tuu mel­ko no­pe­as­ti nä­ke­mään pi­me­äs­sä­kin jo­tain. Har­voin on lo­pul­ta sel­lai­nen keli, et­tä oli­si täy­sin pilk­ko­pi­me­ää - tal­vel­la lumi ai­na jon­kin ver­ran hei­jas­taa va­loa, kun­han lun­ta vain on.

Seu­raa­van ju­tun kir­joit­ta­jak­si haas­tam­me Ylä-Ko­ron ti­lan, kos­ka ai­na Tam­pe­reel­le ohi­a­ja­es­sam­me ihas­te­lem­me lai­tu­mel­la ole­vaa luo­mu­y­lä­maan­kar­jaa ja ar­vos­tam­me hei­dän te­ke­mään­sä työ­tä."

Tie­ten­kin no­pein tapa luo­da pi­meyt­tä on lait­taa sil­mät kiin­ni. Mut­ta se, et­tä pi­tää sil­män­sä au­ki ei­kä sil­ti näe mi­tään, tun­tuu ou­dol­ta ja eh­kä hiu­kan jän­nit­tä­väl­tä­kin.

Pi­meys yh­dis­te­tään usein pa­huu­teen, kos­ka hä­mä­rän tur­vin on hel­pom­pi liik­kua lu­vat­to­mil­la teil­lä. Pi­meyt­tä voi kui­ten­kin ais­tia il­man pel­koa, eten­kin jos jät­tää kau­hu­e­lo­ku­vien taus­ta­mu­sii­kin soit­ta­mat­ta ava­tes­saan oven pi­me­ään yö­hön…

Vie­raam­me kiin­nit­tä­vät eni­ten huo­mi­o­ta luon­non rau­haan, vii­mei­sim­pä­nä saim­me kuul­la Sei­nä­jär­vel­lä ole­van hil­jai­suu­den mah­ta­vak­si! Ja tot­ta­han se on, har­voin tääl­lä lii­ken­teen melu häi­rit­see, en­nem­min hil­jai­suut­ta rik­koo tuu­len hu­mi­na lat­vus­tos­sa tai ti­kan na­kut­te­lu la­ho­puus­sa.

Hil­jai­suus saat­taa it­se asi­as­sa ol­la­kin vie­lä sel­lai­nen luon­non­va­ra, jota ei ole on­nis­tut­tu kau­pal­lis­taa. Toki eri­lai­sia hil­jai­suu­den ret­riit­te­jä on, mut­ta niis­sä osal­lis­tu­ja­mak­su kat­ta­nee vain ruo­kai­lun, ma­joi­tuk­sen ja it­se ta­pah­tu­man jär­jes­tä­mi­sen.

Hil­jai­suus an­taa ti­lan rau­hoit­tua ja mah­dol­li­suu­den kuun­nel­la si­säis­tä ar­vo­maa­il­maan­sa. Sitä tar­vi­taan myös sii­hen, et­tä oi­ke­as­ti kuu­lee mitä toi­sel­la on ker­rot­ta­vaa. Me hil­jen­nym­me tär­ke­än ää­rel­le ja hil­jai­suu­del­la osoi­tam­me myös kun­ni­oi­tus­ta.

Hil­jai­suus ja pi­meys ei­vät ole pelk­kää ään­ten ja va­lon puu­tet­ta – ne vai­kut­ta­vat myös ih­mi­siin. Ne rau­hoit­ta­vat, saa­vat kuun­te­le­maan sekä kat­se­le­maan tar­kem­min ja tun­te­maan yh­teyt­tä ym­pä­ris­töön. Kuin­ka hy­vää te­kee­kään vä­lil­lä an­taa kuu­lo- ja nä­kö­ais­tin le­vä­tä ny­ky­maa­il­man her­käs­ti nii­tä yli­kuor­mit­ta­es­sa.

Kan­nus­tam­me jo­kais­ta vir­to­lais­ta asuin­pai­kas­ta riip­pu­mat­ta ha­keu­tu­maan kau­nii­na syy­sil­ta­na mah­dol­li­sim­man pi­me­ään paik­kaan ja kuun­te­le­maan. Mon­ta­ko eri­lais­ta ään­tä kuu­let? Kuu­let­ko jo­tain mitä et ole en­nen kuul­lut? Nä­et­kö jo­tain mitä et va­los­sa ole huo­man­nut?

Sai­la­rii­na ja Mik­ko Kal­li­o­nie­mi

Seu­raa­van ju­tun kir­joit­ta­jak­si haas­tam­me Ylä-Ko­ron ti­lan, kos­ka ai­na Tam­pe­reel­le ohi aja­es­sam­me ihas­te­lem­me lai­tu­mel­la ole­vaa luo­mu­y­lä­maan­kar­jaa ja ar­vos­tam­me hei­dän te­ke­mään­sä työ­tä.