Olen huo­lis­sa­ni sii­tä, mi­hin suun­taan hy­vin­voin­tiyh­teis­kun­tam­me on me­nos­sa. Ym­mär­rän, et­tä hy­vin­voin­ti­a­lu­ei­den ta­lous on saa­ta­va ta­sa­pai­noon. Mut­ta sääs­tö ei ole on­nis­tu­mi­nen, jos ih­mi­nen jää il­man tar­vit­se­maan­sa apua.

Avun­tar­ve ei ka­toa sil­lä, et­tä pal­ve­lu­ja vä­hen­ne­tään.

Ikäih­mis­ten asi­oi­den pa­ris­sa olen näh­nyt, kuin­ka tär­kei­tä oi­kea-ai­kai­nen apu, tur­val­li­suus ja in­hi­mil­li­nen koh­taa­mi­nen ovat. Kun ko­ti­hoi­don käyn­te­jä vä­hen­ne­tään tai apua jou­tuu odot­ta­maan, ih­mi­sen ar­ki vai­keu­tuu ja yk­si­näi­syys voi li­sään­tyä. Sa­mal­la omais­ten vas­tuu ja huo­li kas­va­vat. Tämä kos­ket­taa ikäih­mis­ten li­säk­si vam­mai­sia ih­mi­siä, omais­hoi­ta­jia ja lap­si­per­hei­tä.

Kuka siis sääs­tää ja kuka mak­saa las­kun?

Yh­des­sä pal­ve­lus­sa syn­ty­nyt sääs­tö voi ai­heut­taa li­sä­kus­tan­nuk­sia muu­al­la. Vie­lä suu­rem­pi hin­ta syn­tyy, jos ih­mi­nen me­net­tää toi­min­ta­ky­kyn­sä tai jou­tuu pär­jää­mään yk­sin. Kaik­kea ei voi mi­ta­ta eu­rois­sa.

En vas­tus­ta jär­ke­viä sääs­tö­jä. Vas­tus­tan sitä, et­tä sääs­te­tään vää­räs­tä pai­kas­ta ja si­vuu­te­taan pää­tös­ten in­hi­mil­li­set seu­rauk­set. Tek­no­lo­gia voi hel­pot­taa pal­ve­lu­jen jär­jes­tä­mis­tä, mut­ta se ei kor­vaa ih­mis­tä sil­loin, kun tar­vi­taan läs­nä­o­loa ja vä­lit­tä­mis­tä.

Myös pal­ve­lu­ja tar­vit­se­vien ää­nen on kuu­lut­ta­va. Ikäih­mi­set, vam­mai­set ih­mi­set, omais­hoi­ta­jat ja jär­jes­töt tun­te­vat ar­jen on­gel­mat. Van­hus- ja vam­mais­neu­vos­to­ja on kuul­ta­va jo pää­tös­ten val­mis­te­lus­sa, ei vas­ta sil­loin, kun rat­kai­sut on käy­tän­nös­sä teh­ty.

Vaa­din, et­tä mer­kit­tä­vien sääs­tö­pää­tös­ten vai­ku­tuk­set ih­mis­ten ar­keen ar­vi­oi­daan etu­kä­teen ja nii­den to­teu­tu­mis­ta seu­ra­taan. On sel­vi­tet­tä­vä, hei­ken­tä­vät­kö sääs­töt pal­ve­lu­ja, siir­tä­vät­kö ne vas­tuu­ta omai­sil­le ja ai­heut­ta­vat­ko ne li­sä­ku­lu­ja muu­al­la.

Hy­vin­voin­ti­a­lu­een on­nis­tu­mis­ta ei rat­kai­se yk­sin ta­sa­pai­noi­nen ta­lous. Rat­kai­se­vaa on myös se, saa­ko ih­mi­nen apua sil­loin, kun hän sitä tar­vit­see.

Mi­nul­le hy­vin­voin­tiyh­teis­kun­nan ar­vo mi­ta­taan sii­nä, mi­ten koh­te­lem­me nii­tä, jot­ka ei­vät pär­jää yk­sin.

Jos ta­lous saa­daan kun­toon mut­ta ih­mi­nen jää il­man apua, em­me ole on­nis­tu­neet. Olem­me vain siir­tä­neet las­kun ta­lou­sar­vi­os­ta ih­mi­sen kan­net­ta­vak­si.

Pau­li Kan­kaan­pää

E-P:n hy­vin­voin­ti­a­lu­een van­hus­neu­vos­ton pu­heen­joh­ta­ja