Kar­ja­lai­set aa­vis­ti­vat koh­ta­lon­sa ju­han­nuk­sen 1944 tie­noil­la, sil­lä il­mas­sa oli pa­ha­en­tei­siä merk­ke­jä tu­le­vas­ta. Ken­ties lo­pul­li­ses­ta läh­dös­tä uu­den ra­jan taak­se.

Myös isä­ni Aar­ne ou­nas­te­li tuol­loin, et­tä jo­tain ou­toa oli te­keil­lä, 13-vuo­ti­as kun jo oli. Van­hem­mat pu­hui­vat usein hil­jaa kes­ke­nään, ky­sy­myk­siin vas­tat­tiin väl­tel­len, ja uu­ti­sia seu­rat­tiin tar­kas­ti naa­pu­rei­den kans­sa. Il­ta­ru­kouk­sis­sa pyy­det­tiin Tai­vaan Isää tur­vak­si.

Ei­kä kau­an men­nyt­kään, kun elä­mä muut­tui pe­ruut­ta­mat­to­mas­ti. Isä­ni oli ko­ti­ran­nas­saan Lu­mi­vaa­ran Kalk­sa­los­sa tot­tu­nut kat­se­le­maan au­rin­gon­pais­tees­sa ki­mal­te­le­vaa Laa­tok­kaa sekä kau­ka­na siin­tä­viä Va­la­mon luos­ta­rin ku­po­le­ja. Sit­ten elo­kuus­sa Va­la­mon suun­nal­la Laa­to­kas­sa nä­kyi­kin suu­ri pa­la­va lai­va, ja yh­tä äk­kiä länt­tä koh­ti len­tä­vät pom­mi­ko­neet pi­men­si­vät tai­vaan.

Isä ei meil­le lap­sil­leen juu­ri pu­hu­nut evak­ko­mat­kas­ta, vaan tai­si läh­dön tul­len hau­da­ta kaik­ki tus­kai­set muis­tot ko­ti­pi­haan. Ky­syt­tä­es­sä hän vain to­te­si, et­tä tyk­kien kau­kai­nen jy­li­nä saat­toi hei­dät mat­kaan.

Uk­ki muis­te­li, kuin­ka juu­ri han­kit­tu uu­si kirk­ko­re­ki pei­tel­tiin ol­jil­la lii­te­riin läh­dön al­la, ja siat sekä isä­ni hon­te­lo­jal­kai­nen ja kou­lut­ta­ma­ton ori­var­sa oli pak­ko lo­pet­taa. Ei niis­tä ol­lut mat­kal­le tun­te­mat­to­maan. He­vo­nen val­jas­tet­tiin kär­ry­jen eteen, ja pit­kän tai­pa­leen var­saa pa­rem­min jak­sa­va Pil­vik­ki-leh­mä si­dot­tiin kiin­ni kär­ryn pe­rään. Pil­vi­kil­le läh­tö oli tut­tua, oli­han se ol­lut jo tal­vi­so­taa pa­os­sa Ke­min­maal­la.

Tuo­na ju­han­nuk­se­na Suo­men koh­ta­lo oli veit­sen­te­räl­lä, kun Neu­vos­to­lii­ton suur­hyök­käys jau­hoi kai­ken al­leen Kar­ja­lan­kan­nak­sel­la. Ah­ti Pöl­lä­nen oli 8-vuo­ti­as, kun hä­nen per­heen­sä sai läh­tö­käs­kyn Kau­ko­las­ta ja kan­nak­sel­ta. Sitä oli osat­tu odot­taa, sil­lä idäs­tä oli jo use­an päi­vän ajan vir­ran­nut kun­nan poh­jois­lai­dal­le Kaar­lah­teen ja juna-ase­mal­le län­teen pyr­ki­viä evak­ko­ja kär­ryi­neen, nyyt­tei­neen ja eläi­mi­neen. Hän muis­taa, kuin­ka äi­ti ja mum­mo hau­ta­si­vat ar­vok­kaim­mat keit­ti­ö­va­rus­teet pi­ha­maal­le – ihan sil­tä va­ral­ta, et­tä pääs­tään vie­lä ta­kai­sin. Mu­kaan otet­tiin vain tär­keim­mät päi­vit­täis­ta­va­rat.

He­vo­nen val­jas­tet­tiin kär­ryn eteen, ja kuor­man pääl­le nos­tet­tiin ar­vok­kain omai­suus, Pöl­lä­nen ja pari vuot­ta nuo­rem­pi veli. Po­jat kat­se­li­vat tien var­rel­la ole­via ra­ken­nuk­sia ja piir­si­vät niis­tä vä­ri­ky­nil­lä ku­via äi­din an­ta­miin vih­koi­hin. Vaik­ka nä­ky­mät oli­si­vat kyl­lä piir­ty­neet mie­liin il­man ky­ni­ä­kin.

He­vo­set ja leh­mät kul­ki­vat säy­sei­nä let­kas­sa, mut­ta Pöl­lä­nen muis­taa po­ru­kas­sa al­le vuo­den ikäi­sen mul­li­kan, joka sai pää­hän­sä hy­pä­tä ojan yli tien var­rel­la ol­lee­seen pel­toon. Se läh­ti pel­lol­la juok­se­maan koh­ti met­sää, ja po­jis­ta van­hem­pi sai vas­tuul­li­sen teh­tä­vän. Hä­nen piti pit­kän pa­jun­vit­san avul­la pa­laut­taa mul­lik­ka ta­kai­sin kar­ku­ret­kel­tään. Pie­ni poi­ka tun­si it­kun pyr­ki­vän kurk­kuun, kun hän yrit­ti par­haan­sa mu­kaan pi­tää eläi­met koos­sa. Ku­kaan ei saa­nut pääs­tä kar­kuun, sen hän päät­ti. Ei­kä pääs­syt.

Lo­pul­ta Kau­ko­lan ja Sak­ko­lan asuk­kail­le löy­tyi uu­si koti Ruo­ve­del­tä, ja lu­mi­vaa­ra­lai­set asu­tet­tiin naa­pu­ri­kun­taan Vir­roil­le.

Vaik­ka ju­han­nuk­sen 1944 raa­kuus ajoi kar­ja­lai­set ko­to­aan, ju­han­nus­ruu­su oli lu­mi­vaa­ra­lai­sil­le ke­sän ja elä­män kau­neu­den sym­bo­li. Niin­pä Ida-mum­mo­ni is­tut­ti uu­teen ko­ti­pi­haan Kil­lin­kos­kel­le ju­han­nus­ruu­sun, vaik­ka pel­to­jen rai­vaus oli kes­ken, uu­si ko­ti­ta­lo ei ol­lut lä­hes­tul­koon­kaan val­mis ja muut pi­ha­ra­ken­nuk­set vie­lä kes­ke­ne­räi­siä.

Mum­mo muis­te­li kyy­ne­leet sil­mis­sä Kau­no­lan­mä­en koi­vu­ja, he­del­mä­pui­ta, mar­ja­pen­sai­ta sekä ruu­su­ja, mut­ta pik­ku­hil­jaa hän teki uu­des­ta elä­mäs­tä kau­niin. Hä­nen ruu­su­pen­saan­sa kuk­kii edel­leen, yli 70 vuot­ta myö­hem­min, ja vuo­si vuo­del­ta kau­niim­min.

Var­pu Sih­vo­nen
Juu­ret Lu­mi­vaa­ran Kalk­sa­los­sa