Ker­to­mus Lau­pi­aas­ta sa­ma­ri­a­lai­ses­ta on yk­si Jee­suk­sen tun­ne­tuim­mis­ta ver­tauk­sis­ta. Se al­kaa lai­no­pet­ta­jan ky­sy­myk­sel­lä: "Kuka on mi­nun lä­him­mäi­se­ni?" Ky­sy­mys ei ole vain te­o­reet­ti­nen – se on sy­väs­ti in­hi­mil­li­nen. Me kaik­ki ha­lu­am­me tie­tää, ke­nes­tä mei­dän kuu­luu vä­lit­tää, ke­nel­le mei­dän tu­li­si ojen­taa kä­tem­me.

Ar­jes­sa sa­nat lä­him­mäi­nen ja lä­hei­nen me­ne­vät hel­pos­ti se­kai­sin. Ne kuu­los­ta­vat sa­mal­ta, mut­ta nii­den mer­ki­tys on hy­vin eri­lai­nen. Näin olen it­se­kin huo­man­nut mo­nis­sa kes­kus­te­luis­sa. Tai kun olen it­se­kin jää­nyt kiin­ni it­sel­le­ni si­sään­päin läm­pi­ä­väs­tä ajat­te­lus­ta.

Lä­hei­nen on joku, joka on meil­le tut­tu: per­heen­jä­sen, ys­tä­vä, työ­ka­ve­ri. Hän on osa mei­dän elä­määm­me, mei­dän pii­ri­äm­me. Lä­hei­siä on help­po ra­kas­taa, kos­ka he ovat meil­le rak­kai­ta. Hei­dän puo­les­taan olem­me val­mii­ta te­ke­mään uh­rauk­sia – ja usein myös saam­me heil­tä ta­kai­sin.

Lä­him­mäi­nen ei taas tule mää­ri­tel­lyk­si tun­ne­si­teen tai tut­ta­vuu­den kaut­ta. Raa­ma­tun mu­kaan lä­him­mäi­nen on se, joka tar­vit­see apua – riip­pu­mat­ta sii­tä, tun­nem­me­ko hä­net vai em­me. Lau­pi­aan sa­ma­ri­a­lai­sen ker­to­muk­ses­sa juu­ri tämä nä­kö­kul­ma mul­lis­taa kuu­li­joi­den kä­si­tyk­sen: lä­him­mäi­nen ei ole se, joka on mi­nul­le lä­hei­nen, vaan se, jon­ka minä teen lä­him­mäi­sek­se­ni.

Sa­ma­ri­a­lai­nen ei tun­te­nut ryös­tet­tyä mies­tä. Apua vail­la ole­va ei ol­lut hä­nen ys­tä­vän­sä, ei su­ku­lai­sen­sa, ei edes sa­maa kan­saa. Sil­ti hän py­säh­tyi, aut­toi, hoi­ti ja mak­soi tä­män ku­lut. Hän ylit­ti ra­jan, joka erot­taa lä­hei­set lä­him­mäi­sis­tä.

Mei­dän­kin ar­jes­sam­me on help­po jää­dä kiin­ni lä­heis­ten pii­riin. Se on tur­val­lis­ta ja tut­tua. Mut­ta Jee­suk­sen kut­su ulot­tuu pi­dem­mäl­le. Hän kut­suu mei­tä kat­so­maan ym­pä­ril­lem­me ja ky­sy­mään: Kuka tar­vit­see mi­nua tä­nään? Kuka on se, jon­ka ohi­tan, kos­ka hän ei ole mi­nul­le lä­hei­nen – vaik­ka hän on­kin mi­nun lä­him­mäi­se­ni?

Lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­nen ei ole tun­ne, vaan teko. Se on va­lin­ta py­säh­tyä, näh­dä ja toi­mia. Se on kut­su elää to­dek­si Ju­ma­lan rak­kaut­ta, joka ei kat­so kas­voi­hin, vaan sy­dä­meen.

Kai­ja Kar­va­la
Tam­pe­reen ete­läi­sen
seu­ra­kun­nan kirk­ko­her­ra