Uu­den vuo­den ve­too­muk­se­na esi­tän päät­tä­jil­le, pal­ve­lun tuot­ta­jil­le ja jo­kai­sel­le meil­le pa­rem­paa ikäih­mis­ten huo­mi­oon ot­ta­mis­ta. Ta­voit­tee­na pi­tää ol­la ikäys­tä­väl­li­nen kun­ta ja maa­kun­ta.

Ikäih­mis­ten syr­jin­tä ei ai­na huu­da ei­kä louk­kaa suo­raan. Se kuis­kaa. Se pii­lou­tuu pää­tök­siin, pal­ve­lu­ra­ken­tei­siin ja asen­tei­siin, joi­ta pi­de­tään it­ses­tään sel­vi­nä. Usein sitä ei edes tun­nis­te­ta syr­jin­näk­si.

Kun pal­ve­lu­ja siir­re­tään verk­koon il­man vaih­to­eh­to­ja, ole­te­taan kaik­kien py­sy­vän mu­ka­na. Kun pää­tök­siä teh­dään kii­reel­lä, ikäih­mis­ten kuu­le­mi­nen unoh­tuu. Kun pu­hu­taan kus­tan­nuk­sis­ta, ikäih­mi­set näh­dään me­no­e­rä­nä – ei ak­tii­vi­si­na kun­ta­lai­si­na, joi­den ko­ke­muk­sel­la ja elä­män­vii­sau­del­la oli­si ar­voa.

Ikäih­mis­ten syr­jin­tä ei useim­mi­ten ole pa­han­tah­tois­ta. Se on vä­lin­pi­tä­mä­tön­tä. Ole­te­taan, et­tä ikäih­mi­nen ei opi uut­ta, ei­kä jak­sa ja enää osal­lis­tu. Tämä ole­tus on täy­sin vää­rä. Esi­mer­kik­si lu­ke­ma­ton mää­rä va­paa­eh­tois­toi­min­nas­ta ei toi­mi il­man ak­tii­vi­sia ikäih­mi­siä.

Ikä­syr­jin­tä nä­kyy ar­jes­sa mo­nin ta­voin. Se nä­kyy sii­nä, et­tä ikäih­mi­sen mie­li­pi­det­tä ei ky­sy­tä, vaik­ka pää­tös kos­kee suo­raan hä­nen elä­mään­sä. Se nä­kyy sii­nä, et­tä pal­ve­lu­a­jat ovat ly­hyi­tä ja koh­taa­mi­set kii­rei­siä. Se nä­kyy myös kie­les­sä: pu­hu­taan hoi­va­taa­kas­ta tai huol­to­suh­tees­ta, ei ih­mi­sis­tä.

Usein ikä­syr­jin­tä pii­lo­te­taan te­hok­kuu­den ja ta­lou­den kie­leen. Pu­hu­taan sääs­töis­tä, ra­ken­teis­ta ja vält­tä­mät­tö­myyk­sis­tä. Har­vem­min pu­hu­taan sii­tä, mitä nämä pää­tök­set tar­koit­ta­vat ih­mi­sel­le, joka jää yk­sin, il­man pal­ve­lua tai il­man mah­dol­li­suut­ta vai­kut­taa omaan elä­mään­sä.

Ikäih­mi­sis­tä on tul­lut help­po ryh­mä, jon­ka yli voi kä­vel­lä il­man suur­ta vas­ta­rin­taa. Mei­dän ole­te­taan so­peu­tu­van, ym­mär­tä­vän ja hy­väk­sy­vän. Hil­jai­suus tul­ki­taan tyy­ty­väi­syy­dek­si, vaik­ka se on usein voi­mat­to­muut­ta.

Ikäih­mi­set ei­vät ole ho­mo­gee­ni­nen jouk­ko. He ovat eri­lai­sia, eri elä­män­ti­lan­teis­sa ja eri tar­peil­la. Yh­teis­tä heil­le on kui­ten­kin oi­keus tul­la koh­del­luik­si yh­den­ver­tai­si­na – ei iän pe­rus­teel­la si­vuu­tet­tui­na.

Ikä ei tee ih­mi­ses­tä vä­hem­män ar­vo­kas­ta. Kun pu­hum­me ikäih­mi­sis­tä kus­tan­nu­se­rä­nä em­me­kä kan­sa­lai­si­na, olem­me jo hy­väk­sy­neet syr­jin­nän.

Van­he­ne­mi­nen kos­kee mei­tä kaik­kia, jos eläm­me tar­peek­si kau­an. Sik­si ky­sy­mys ei ole vain ikäih­mi­sis­tä. Se on ky­sy­mys sii­tä, mil­lai­sen yh­teis­kun­nan ra­ken­nam­me it­sel­lem­me. Meis­tä jo­kai­nen van­he­nee.

Pa­rem­paa vuot­ta 2026

Pau­li Kan­kaan­pää
Hy­vin­voin­ti­a­lu­een ja Sei­nä­jo­en kau­pun­gin 
van­hus­neu­vos­ton pu­heen­joh­ta­ja