Mei­dän tor­pan pi­has­sa kas­vaa van­ha vaah­te­ra. En nyt sa­noi­si, et­tä se on pyhä puu. Se on sii­nä ai­na ol­lut, sii­nä ovat lap­set ku­kin vuo­rol­laan kii­peil­leet, sen ok­sil­la on tuu­le­tet­tu mat­to­ja. Sen kas­vua tu­et­tiin kaa­ta­mal­la sen juu­rel­le vet­tä, sen van­he­ne­mis­ta on sur­tu, kun ok­sia kuo­lee. On pi­has­sa mui­ta­kin vaah­te­ria, osa is­tu­tet­tu­na, osa it­se le­vin­nei­nä. Ne vaan ovat - ei niis­tä sen kum­mem­paa.

Tämä van­ha vaah­te­ra on ol­lut sil­lä ta­val­la ih­meel­li­nen, et­tä syk­syi­sin sii­hen on tul­lut suo­raan sa­no­en ru­mat rus­ke­at leh­det. Muut puut ja pen­saat ime­vät leh­ti­vih­re­än leh­dis­tään juu­riin­sa odot­ta­maan ke­vät­tä, jol­loin pal­jas­tuu nii­den ikään kuin oi­kea väri: kel­tai­nen, pu­nai­nen, orans­si. Luon­nos­sa heh­kuu rus­ka. La­pis­sa vie­lä säih­ky­väm­pä­nä kun siel­lä myös maan var­vut ja pus­kat saa­vat vä­riä.

Tätä mei­dän vaah­te­raa on syk­syi­sin moi­tit­tu, har­mi­tel­tu ja uh­kail­tu­kin. Ja ih­me ta­pah­tui: kah­te­na syk­sy­nä se on teh­nyt lois­ta­vat kel­tai­set leh­det. Ei­vät­kö puut ja muut­kin kas­vit muka ym­mär­rä pu­het­ta.

Meil­lä on tor­pan pi­ha­pii­ris­sä myös ete­läs­tä päin tuo­tu tam­mi. Pie­nes­tä noin kym­men­sent­ti­ses­tä alus­ta on kas­va­nut tois­ta­met­ri­nen jä­mäk­kä poi­ka. En voi oi­kein ku­vi­tel­la sitä tyt­tö­se­nä.

Voi­maa sil­lä jo on. Vaik­ka se ei vie­lä ko­vin pak­su ole­kaan, niin vah­vas­ti se vas­tus­taa, kun sitä tai­vut­taa. Kun ot­teen ir­rot­taa, niin se heti oi­kai­see it­sen­sä pys­tyyn. On se­kin vä­hän eri­koi­nen: se pu­dot­taa leh­ten­sä vas­ta ke­vääl­lä.

Sel­lais­ta on kyl­lä liik­keel­lä. Kau­an sit­ten is­tu­tim­me sil­loi­sen Lem­pää­län asun­tom­me pi­haan Kark­ki­las­ta tuo­dun tam­men tai­men. Kark­ki­las­sa tam­men tai­mia on met­sät täyn­nä mel­kein kuin rik­ka­ruo­ho­ja. Sii­tä on kas­va­nut jo mel­kein pi­han täyt­tä­vä jät­ti­läi­nen.

On se ter­ho­ja­kin jo sil­loin täl­löin saa­nut ai­kai­sek­si. Sen nimi on Erk­ki, se­kään ei ti­pu­ta syk­syl­lä leh­ti­ään. Tor­pan po­jan nimi taas on See­ti, vii­mei­sen va­ki­nai­sen asuk­kaan mu­kaan ja muu­ten­kin nimi rim­maa hy­vin kun See­ti on tuo­tu Ees­tis­tä.

Ker­ron vie­lä yh­den puu­ju­tun. Kun rak­kaa­ni po­jal­le syn­tyi poi­ka, niin et­sit­tiin hy­vin voi­va kor­kein­taan yk­si­vuo­ti­as män­nyn tai­mi ja is­tu­tet­tiin se hy­vään paik­kaan pi­ha­pii­ris­sä. Ni­mek­seen se sai tie­ten­kin Mart­ti.

Vuo­sit­tain sii­hen tuli uu­det vuo­si­kas­vai­met sa­mas­sa tah­dis­sa Mar­tin syn­ty­mä­päi­vä­juh­lien kans­sa. Oli hie­noa seu­ra­ta kum­man­kin vart­tu­mis­ta.

Sit­ten yh­te­nä ke­vää­nä ih­me­tel­tiin, mitä Mar­tin män­nyl­le oli ta­pah­tu­nut. Hir­vi oli her­ku­tel­lut lat­van ja osan ok­sis­ta. Voi sur­ku.

Män­ty oli raa­del­lun nä­köi­nen, mut­ta vie­lä hy­vin hen­gis­sä. Pää­tet­tiin kat­soa, mitä sii­tä vie­lä tu­li­si. Nyt suo­ja­sim­me puun ver­koil­la ja se sai­kin ol­la rau­has­sa. Pari vuot­ta oli ai­ka ki­vu­li­ai­ta, mut­ta nyt Mar­tin män­ty taas ku­kois­taa.

Uu­si lat­va tai oi­ke­as­taan pa­ri­kin lat­vaa ku­rot­taa koh­ti tai­vas­ta, ok­sat ovat pon­te­via. Kau­em­paa ei vau­ri­oi­ta enää edes huo­maa.

Mitä täs­tä opim­me. Ei­vät­kö puut ja kas­vit muka osaa toi­mia jär­ke­väs­ti. Vai­keu­det on tar­koi­tet­tu voi­tet­ta­vik­si.

Ta­pio Ero­nen
ke­sä­vir­to­lai­nen,
myös syk­syi­sin ja
ke­väi­sin