Ket­tu­lan ran­ta­puis­toon oli pys­ty­tet­ty ke­sä­te­at­te­ri, jos­sa esi­tet­tiin hu­mo­ris­ti­nen näy­tel­mä "Hul­da huo­le­ton to­ri­päi­vil­lä", sii­nä Sa­nel­ma oli Hul­dan roo­lis­sa. Ta­ri­na ker­toi tai­tei­li­jas­ta, joka ra­kas­ti shop­pai­lua ja iha­nia kah­vi­loi­ta. Näy­tel­mäs­sä oli Uk­ko-koi­ra, joka oli hä­nel­le kaik­ki kai­kes­sa.

Ran­nan Mai­ja taas näyt­te­li Hul­dan serk­kua, joka asus­te­li Ame­ri­kas­sa ja naut­ti rik­kaan enon­sa pe­rin­nös­tä yh­des­sä Hul­dan kans­sa. El­me­ri oli näy­tel­mäs­sä Mart­ti-ni­mi­nen 'on­ne­non­ki­ja', joka oli saa­nut vi­hiä suu­res­ta pe­rin­nös­tä ja sen tuo­mis­ta eduis­ta

Esi­rip­pu au­ke­si ja näy­tel­mä al­koi, jos­sa ta­pah­tui seu­raa­vaa: To­ril­la al­koi vi­li­nä ja meno kun siel­lä liik­kui pal­jon ih­mi­siä ja mo­nen mois­ta myyn­ti­ko­jua oli kaik­ki­al­la.

Iha­nia il­ma­pal­lo­ja ja mit­kä vä­rit ! Nii­tä os­tam­me ai­na­kin kol­me, sa­noi Hul­da ja kat­sah­ti serk­kuun­sa.

– Niin­pä on, mi­nä­pä otan ne, vas­ta­si serk­ku ja mak­soi il­ma­pal­lot to­ri­myy­jäl­le.

Mart­ti, se on­ne­non­ki­ja tuli ter­veh­ti­mään nei­to­ja ja ke­hui hei­dän upei­ta ko­ru­jaan, jot­ka ki­mal­te­li­vat päi­vän hel­tees­sä.

– Sai­sin­ko minä tar­jo­ta tuos­sa lä­hei­ses­sä kup­pi­las­sa teil­le kah­vit, ky­syi Mart­ti.

– Voi, sen­tään, se­hän oli­si so­maa, huo­kai­si Hul­da ja oi­koi hel­le­hat­tu­aan.

– Läh­de­tään, to­te­si Mart­ti ja oli kä­ve­le­mäs­sä kah­vi­laa koh­ti, kun Uk­ko-koi­ra ihas­tu­nee­na seu­ra­si mies­tä ja pik­ku­hil­jaa köyt­ti hih­nal­la Hul­dan ja Mar­tin ja­lat sol­muun.

– Jes­tas sen­tään, huu­dah­ti Hul­da ja ot­ti tu­kea ser­kus­taan, ja niin he kaik­ki kol­me pyl­läh­ti­vät ta­ka­muk­sil­leen maa­han.

Te­at­te­ri ylei­sö rä­jäh­ti isoon nau­ruun, ja ta­pu­tuk­sis­ta ei mei­nan­nut tul­la lop­pua, sil­lä Hul­dan alus­ha­me oli rul­lau­tu­nut vyö­tä­röl­le as­ti ja Uk­ko-koi­ra ve­te­li mak­ka­ra­voi­lei­pä kää­röä pit­kin näyt­tä­möä.

Eväs­lei­vät oli­vat unoh­tu­neet näy­tel­män vä­li­a­jal­la Mar­tin tas­kuun. On­nek­si Mart­ti sel­vi­si en­sik­si ja­loil­leen ja aut­toi nei­dot ylös.

Hul­dan toi­ses­ta ken­gäs­tä kor­ko oli tai­pu­nut ja kuk­ka­kin ir­ron­nut ha­tus­ta. Näy­tel­mä pää­si kui­ten­kin jat­ku­maan, kom­mel­luk­sis­ta huo­li­mat­ta.

To­ri­kul­man kah­vi­las­sa oli iha­nia lei­vok­sia, kak­ku­ja ja her­kul­li­sia val­mis­lei­piä esil­lä vit­rii­nis­sä.

– Minä otan kak­si voi­pul­laa ja tum­maa kah­via ker­mal­la, sa­noi Hul­da myy­jäl­le.

Serk­ku ja Mart­ti ti­la­si­vat vii­ne­rit ja kah­vit.

– Minä tar­jo­an kai­kil­le, huu­dah­ti Mart­ti ja hei­lut­ti kät­tään myy­jäl­le mer­kik­si.

He is­tuu­tui­vat ik­ku­na­pöy­dän ää­reen, jos­ta näki hy­vin ke­sä­päi­vän kau­neu­den ja ih­mi­set.

– Vih­doin­kin saam­me vir­vok­kei­ta ja syö­mis­tä, kun tämä hel­le käy niin voi­mil­le, to­te­si Hul­da ja kat­sah­ti Mart­tiin.

Mart­ti ker­toi haus­ko­ja ta­ri­noi­taan ja ke­hui nei­to­ja. Iloi­nen kes­kus­te­lu ve­nyi use­am­paan tun­tiin. Mart­ti hil­je­ni vas­ta, kun kah­vi­lan myy­jä il­moit­ti sul­ke­van­sa pai­kan.

Nai­set kä­vi­vät jo le­vot­to­mik­si.

– Kuka mak­saa las­kun? kuis­ka­si serk­ku pe­lois­saan Hul­dal­le.

Mart­ti hä­vi­si vä­hin ää­nin ves­saan ja sil­loin Hul­da ja hä­nen serk­kun­sa päät­ti­vät myös liu­e­ta pai­kal­ta, kos­ka Mart­ti tun­tui ka­don­neen ole­mat­to­miin.

Oli­han se ol­lut ai­van koh­tuu­ton­ta, et­tä mies pyy­tää kah­vil­le, ja ti­laa mo­neen ot­tee­seen lei­vok­sia ja pu­huu peh­moi­sia, mut­ta viis vei­saa las­kus­ta.

– Jou­ti men­nä, ja kau­as, huo­ka­si serk­ku tyy­ty­väi­se­nä.

– Huh, mi­ten mies voi­kin ol­la kiil­tä­vän pe­rään, kuin ha­rak­ka, tuu­mi Hul­da ja suo­ris­te­li hel­mi­ään kau­lal­la.

Näy­tel­män lo­put­tua Uk­ko-koi­ra päät­ti jää­dä odot­ta­maan voi­lei­piä kah­vi­lan myy­jäl­tä, jo­ten Hul­da ja hä­nen serk­kun­sa läh­ti­vät kak­sin kä­ve­le­mään ko­tia koh­ti nau­ra­en Mar­til­le ja haus­kal­le tori reis­sul­le.

Tuu­lia Mar­ja­nen
ku­va­tai­tei­li­ja
joka kä­sit­te­lee ar­jen
ko­miik­kaa
vä­rik­käi­den hah­mo­jen kaut­ta