Kun ajat­te­len ku­lu­van vuo­de­na­jan juh­la­päi­viä, it­se­näi­syys­päi­vää ja jou­lua, niin nii­tä yh­dis­tää aja­tuk­sis­sa­ni sana, rak­kaus: isän­maan­rak­kaus, äi­din­rak­kaus, rak­kaus puo­li­soon ja su­kuun eli laa­jem­min aja­tel­tu­na rak­kaus ko­tiin, us­kon­toon ja isän­maa­han. Rak­kaus sa­na­na on niin vaa­ti­va ja eh­do­ton, et­tä sii­tä kir­joit­ta­mi­nen tun­tuu maa­il­man vai­keim­mal­ta teh­tä­väl­tä. Sil­ti sii­hen ajat­te­lin ryh­tyä: tie­tä­en, et­tä raa­pai­sen vain pin­taa.

Kun kat­sot vaik­ka­pa rak­kau­se­lo­ku­vaa tai luet ro­mant­tis­ta kir­jaa tai kuun­te­let rak­kaus­lau­lua, niin si­nul­la on ole­tus sii­tä, mitä tun­te­muk­sia tai­de­te­ok­sen pi­täi­si he­rät­tää. Kun it­se­kin mitä to­den­nä­köi­sim­min olet ko­ke­nut rak­kau­den, tie­dät, et­tä tuo­ta tun­net­ta ei voi oi­ke­as­taan ver­ra­ta mi­hin­kään muu­hun; sitä ei voi pa­kot­taa ei­kä sitä voi sa­la­ta.

Ra­kas­tu­mis­ta pi­täi­si kai­ken to­den­nä­köi­syy­den mu­kaan seu­ra­ta rak­kau­den tun­ne, joka kes­tää kaik­ki elä­män ka­ri­kot­kin. Rak­kaus on si­tou­mus, joka vaa­tii tah­toa ja ha­lua pa­nos­taa sii­hen va­lin­taan, jon­ka on elä­mäs­sään teh­nyt. Ko­vin usein vain kuu­lee neu­vo­ja, jot­ka oh­jaa­vat it­sek­kyy­teen ja oman edun ta­voit­te­luun. Omal­la ja toi­sen elä­mäl­lä leik­ki­mi­nen saat­taa käy­dä ko­vin kal­liik­si. Ny­kyi­nen avi­o­lii­ton ala­sa­jo on räi­keä esi­merk­ki täs­tä ker­ta­käyt­tö­a­jat­te­lus­ta.

Rak­kaus on tun­ne, mut­ta sitä seu­raa te­ko­ja. 

Rak­kaus ei ole jär­jen asia, mut­ta se ei saa teh­dä meis­tä jär­jet­tö­miä.

"Sy­dä­mel­lä on syyn­sä, joi­ta jär­ki ei tun­ne", on luon­non­tie­tei­li­jä ja fi­lo­so­fi Blai­se Pas­cal on to­den­nut.

"Niin py­sy­vät nämä kol­me: us­ko, toi­vo ja rak­kaus. Mut­ta suu­rin niis­tä on rak­kaus." (1. Kor. 13)

Tuu­la Jo­ki­nen